*** Paluu Rarotongalle

Penrhynin yö oli aivan järkyttävän kuuma ja hyttysiä oli todella paljon. Mikä pahinta ikkunoissa ei ollut ollenkaan hyttysverkkoa, joten avaaminen ei tullut kysymykseenkään. Heräsin muutaman kerran yöllä siihen, että minua syödään elävältä ja joka paikka oli ihan täynnä kutisevia pistoja. Pari kertaa nousin ylös laittamaan valot päälle, koska aloin epäilemään, että sängyssä on jotain muita eliöitä, jotka minua pistelee - mutta kyllä ne oli vaan hyttysiä. Opaskin oli lähtenyt keskellä yötä kiitoradalle nukkumaan kuumuuden takia ja sanoi, että hyttysiä oli sielläkin ollut valtavasti ja unet jäi vähiin. Kaikki ihmetteli, että nukkuiko opas tosiaan kovalla maalla keskellä kiitorataa, mutta täällä on kuulemma ihan normaalia nukkua ulkona ilman mitään patjoja ja muita kotkotuksia. Koska nukkuminen oli aivan turha toivo, lähdettiin jo ennen kello seitsemää ulos kävelemään ja tempaistiin aamulenkkinä sairaalalle ja takaisin. Kiva, virkistävä aamukävely, mutta inhottavasti oli kärpäsiä kimpussa koko ajan. En tiedä mistä niitäkin oli tänä aamuna ilmestynyt niin paljon.

Myöhemmin aamulla lähdettiin koko porukka autolla katsomaan hautausmaan takana sijaitsevan, vanhan amerikkalaisen sotakoneen kappaleita, mutta huomattavasti enemmän minua kiinnosti hauta, joka tuli heti ensimmäisenä vastaan. Jestas sentään! Yllätykseksemme huomattiin nimittäin, että Robert Dean Frisbien kirjoista tuttu merimies, Viggo Rasmussen, oli haudattu juuri tähän. Olipa tämäkin uskomaton sattuma! Robert Dean Frisbie matkusti hänen aluksella (Tiare Taporo) ensimmäistä kertaa Puka-Pukalle vuonna 1924. Hautakiven mukaan Viggo Rasmussen haaksirikkoutui Penhrynin edustalla ja sen jälkeen hänestä tuli joku iso herra täällä. Ei ihan tavallinen tarina ollut hänenkään elämä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä ennen oli kaikki paljon jännittävämpää ja elämässä oli seikkailua. Nykyään käyt töissä, K-marketissa hakemassa ruokaa, katsot saunan jälkeen avaraa luontoa ja kuolet pois. Siitä ei kyllä hirveästi jää kertomista. Ihan turhaa hommaa.

Haudoilta jatkettiin paikallisen hatuntekijä talolle, sillä Penrhyn on kuuluisa nimenomaan upeista käsinpunotuista hatuistaan ja näitä hattuja myydään kovalla hinnalla Rarotongalla ja ympäri maailmaa. Muualla nämä hatut saattaa tosin olla aitoa Penrhynin käsityötä made in china. Hatut olikin todella upeita, mutta eihän kukaan porukasta voinut sellaisia ostaa, koska niitä ei saisi millään ehjänä kulkemaan mukana. Kiva oli silti nähdä ja kuulla miten näitä hattuja valmistetaan.

Seuraava kohde oli paikallinen koulu, jonne ajateltiin lahjoittaa loput meidän mukana kulkevat koulutarvikkeet ja muut tuliaiset. Koulu oli hyvin viihtyisä ja yhtenä opettajana toimi eurooppalaista alkuperää oleva mies, joka oli kierrellyt aikoinaan Tyynenmeren saaria ja asettunut sitten lopulta pysyvästi tänne Penrhynille. Aika mahtava persoona ja ulkonäöltään kuin joku Robinson Crusoe. Pitkät valkoiset hiukset ja pitkä parta antoi kuvaa kuin hän olisi ollut vuosikausia haaksirikkoutuneena jossain syrjäisellä atollilla, aivan keskellä Tyyntämerta. Ööööö, hetkinen? Hän oli tehnyt täällä Penrhynillä myös tutkielmaa ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja kertoi, että tilanne näyttää korallin suhteen todella pahalta. Mitä enemmän tutkii, sitä enemmän huolestuttavia merkkejä löytyy. Tämä oli nyt todella mielenkiintoista kuultavaa ja ihan tieteeseen perustuvaa faktaa, eikä mitään "toivotaan toivotaan" -tyylistä liibalaabaa. Tiede tämän maailman voi vielä pelastaa, ei mikään toivominen, että joku "isompi voima" hoitaa hommat ja jatketaan me vaan sillä välin sikailua. Ikävä kyllä ehdittiin vain hetki keskustella aiheesta, ennen kuin piti jo palata kämpille ja valmistautua lähtöön. Olisi ollut mahtava saada ihan kunnon esitelmä suoraan täällä "pääkallopaikalla", mutta aika ei vaan riitä kaikkeen. Minun mielestä tähän retkeen pitäisi ehdottomasti sisällyttää edes jonkinlainen tietopaketti ilmastonmuutoksesta, koska se aihe on todella tärkeä näiden saarten kannalta ja kaikkien täällä alueella liikkuvien olisi syytä tietää, missä asian suhteen tällä hetkellä mennään.

Paluu Rarotongalle

Kentällä oli jälleen pappi ja kylänväkeä meitä matkaan saattamassa ja tänään todella tarvittiinkin kaikki onni mukaan, sillä polttoainetta oli luvassa vasta Aitutakilla, yli tuhannen kilometrin päässä. Jos lentokone mätkähtäisi johonkin tähän Penrhynin ja Aitutakin väliin, niin kukaan (paitsi hait) ei ikinä löytäisi meistä merkkiäkään. Jos jäisi veteen laskeutumisesta henkiin ja onnistuisi rantautumaan jollekin autiolle saarelle, niin vain Coca-Colalla joutuisi siellä selviytymään. Ei kiitos - jätetään koko pelastuslautta suosiolla pois. Lentäjät onneksi tietävät kyllä mitä ovat tekemässä ja tuskin kukaan haluaa tämän reitin suhteen mitään älyttömiä riskejä ottaa. Paikallisina ihmisinä taatusti tietävät miten tämä homma hoidetaan. Tekninen vika olisi sitten ihan toinen juttu ja sille ei kukaan voi mitään.

Päivän huvittavin hetki oli kun lentäjät vaihtoivat koneen takana vaatteita, eivätkä älynneet, että operaatio näkyy aivan selkeästi joka puolelle. Koko kylä, pappia myöten, nauraa räkätti katketakseen kun lentäjät pomppivat kalsareissaan koneen takana, ilman pienintäkään hajua, että tämä "housut pois-show näkyy nyt ilmaiseksi koko Penrhynin atollille. Vaatteet saatiin kuitenkin vaihdettua ja näin oltiin valmiita lähtöön. Koneet käyntiin, varoitusvalot pois päältä ja hei, hei Penrhyn.

Ilmaan noustiin kello 11 aikoihin ja matka kohti Aitutakia tuntui hyvin pitkälle, koska matkalla ei ollut yhtään mitään nähtävää. Penrhynin valtavan laguunin hävitessä hiljalleen näkyvistä, oli loppu pelkkää merta, merta ja lisää merta.  Onneksi lentosää oli sentään hyvä, eikä pilven pilveä missään. Kaikilla koneessa pääsi helpotuksen huokaus kun Aitutakin mahtavan turkoosina hohtava laguuni ilmestyi viimein horisonttiin. Tänään se oli harvinaisen tervetullutta nähtävää.

Nopea tankkaus ja happihyppely Aitutakilla, jonka jälkeen äkkiä takaisin koneeseen ja suoraan ilmaan. Rarotongalle laskeuduttiin kello 16.30 maissa ja tämän retken tärkein ja vaikein missio voitiin kirjata suoritetuksi. Aivan mahtava tunnelma! Nyt voidaan lähteä vaikka himaan minun puolesta, sillä homma on hoidettu. No ei kyllä suoraan sanottuna ole minkäänlaista hinkua takaisinpäin. Irlantilaiset oli jatkamassa vielä tänään Aucklandiin, joten hyvästeltiin heidät tässä kohtaa ja todettiin, että koska kiinnostukset matkakohteiden osalta on hyvin samanlaiset, niin ehkä vielä törmäillään maailmalla. Kuka tietää? Kun tultiin Rarotongan terminaaliin, ei voitu uskoa silmiämme, että tämä on se sama paikka, mihin viikko sitten tultiin. Silloin tuntui kuin olisi tultu jollekin ihan pienelle ja syrjäiselle saarelle ja nyt tämä tuntui vähintäänkin New Yorkille. Pää oli aivan sekaisin.

Olin varannut kyydin majoitukselle valmiiksi, mutta koska tätä meidän lentoa ei lukenut missään tulevien lentojen listassa ja oltiin reilusti edellä aikataulua, niin jouduttiin yli tunnin verran odottelemaan kyytiä. Muutama taksikuski kävi kyselemässä, että mistä oikein tultiin ja eivät voineet uskoa korviaan kun kerrottiin, että Puka-Pukalta. Jouduin monta kertaa vakuuttamaan, että kyllä, kuulit ihan oikein. Kuulemma hyvin harva paikallisistakaan on ikinä käynyt pukapukalla, koska se maksaa valtavasti, matka on pitkä, tavat on hyvin erilaiset ja puhuvat vielä eri kieltäkin. Hyvin kiinnostuneita silti kaikki oli kuulemaan, minkälaista Puka-Pukalla oli ollut.

Lopulta kyyti tuli meitä kentältä hakemaan ja kuinka ollakaan matka majoitukselle oli vain noin 500 metriä!! Justiinsa joo! Oltaisi kävelty tämä matka noin kymmenessä minuutissa - ja mikä tässä älyttömintä - niin hinta tästä luikauksesta oli jumankauta 16NZD/henkilö! Nämä lentokenttäkuljetukset on joka paikassa sellainen vedätys, ettei pahemmasta väliä ja tyhmiltä turisteilta vedetään heti alkuun rahat pois. Hinnat on täällä kiinteitä, joten ihan laillisesta "huijauksesta" on kaiken lisäksi kysymys. Kannattaa ehdottomasti vuokrata täällä heti tullessa auto tai skootteri jos meinaa yhtään mihinkään liikkua. Mietin vaan, että jos tällainen kyyti kerää lentokentältä pakun täyteen väkeä, niin muutaman kilometrin matkasta voi vetää usean sadan dollarin tilin. Minun mielestä se ei ole oikein. Ikävä kyllä ei oltaisi löydetty tätä meidän majoitusta mitenkään, koska tämä ei ole mikään hotelli, vaan yksityisen vuokraamaan asunto. Itsehän kyydin tilasin ja tiesin hinnan, joten turpa kiinni ja dollaria tiskiin.

Kämppä oli onneksi todella kiva, sijainti keskellä pusikkoa, jossa pyörii lehmiä, sikoja kukkoja, koiria, kissoja ja ties mitä eliöitä  pihan täydeltä. Pakko oli lähteä vielä ulos kävelemään ja kauppaa etsimään, koska meillä ei ollut mitään syötävää illaksi eikä seuraavaksi aamuksikaan. Kaupunkiin oli noin kilometrin kävely, josta onneksi saatiin pieneltä kiskalta kaikki tarvittavat jutut, millä selviytyä huomiseen. Päivän lehden kannessa luki, että Air Rarotonga on todellakin nyt ostanut uuden koneen, eli ihan totta lentäjät "leirinuotiolla" puhuivat. Saa nähdä miten tämä vaikuttaa jatkossa hintoihin. Koska oltiin varauduttu kaikenlaisiin muutoksiin tämän Pukapukan reissun suhteen, on meillä nyt hyvin aikaa pyöriä ja ihmetellä täällä Rarotongalla. Ajokortti täytyy vaan jostain saada hankittua, että saa skootterin alle. Nyt kuitenkin hyvää yötä... Paitsi, yksi juttu vielä.

Herättiin nimittäin kello 03.30 aivan valtavaan tärinään, astiat helisi, seinät natisi, ovet paukkui ja meteli sisällä huoneessa oli aivan järkyttävä! Sydänkohtaus oli aika lähellä, kunnes tajuttiin, että kiitoradan päähän on meidän asunnolta vain muutama sataa metriä ja siinä on vain muutama palmu ja lehmä välissä. Kiitorata on niin lyhyt, että isot koneet joutuu pistämään kaikki tehot lähtiessään peliin ja se voima purkautuu näköjään sitten suoraan meidän kämpän seinään. Ikävä kyllä tämä kone lähtee aina keskellä yötä, joten shokkiherätyksiä on siis jatkossakin luvassa. Sinne lähti Irlantilaiset näyttävästi kohti Aucklandia. Ei muuta kun turvallista matkaa!