*** Manihiki - The siren isle of the South seas

Pukapukan yö oli todella kuuma ja nihkeä. Hikoilin ja tuskailin koko yön ja kello 06 jälkeen alkoi sellainen kukkojen kailotus, että ei tarvinut enää herätyskellon soimista odotella. Tehtiin pieni kävelykierros heti aamutuimaan ulkona ja aika moni ihminen näytti nukkuvan tänä yönä ulkosalla. Patja oli vaan heitetty pihamaalle ja hyvää yötä.

Löydettiin aamukävelyllä jopa kuuluisat Puka-Pukan "tykit", joita näkemättä ei jonkun nettijutun mukaan ole edes Puka-Pukalla käynytkään. Nyt on siis virallisesti käyty. Ikävä kyllä siinä nettijutussa ei mainittu, että missä ne tarkalleen ottaen sijaitsee ja en viitsinyt ihan ekaksi mennä ihmisiltä kyselemään, että missä on ne... Ööööö, no ne... Olipa hyvä, että lähdettiin tälle aamukävelylle. Näiden "taideteosten" merkityksestä en tiedä yhtään mitään, eikä tietänyt opaskaan kun myöhemmin kysyin.

Aamukävelyltä palattaessa saatiin vielä runsas aamupala (kookosta, kananmunaa, banaania, taroa) ja sen jälkeen meille pidettiin rukoushetki, koska "menette siihen koneeseen, joka voi hajota hetkenä minä hyvänsä". Rukoiluhommat ei ole täällä mitään hiljaista istumista ja muminaa, vaan siinä annetaan palaa oikein tosissaan. Vaikka en mikään kovin hurskas uskonmies olekaan, niin tällaisia juttuja on silti kiva ihan kokemuksena nähdä. Saatiin vielä lähtiäislahjaksi säkillinen kookoksia, että voidaan seuraavassakin kohteessa juoda aitoja Pukapukan kookoksia. Muualla ei kuulemma kookokset ole yhtä hyviä. Muutama näistä kookoksista tulee menemään ehdottomasti Robert Dean Frisbien haudalle Rarotongalle.

Kello 09.30 hyvästeltiin isäntäperhe, annettiin tuliaiset ja lähdettiin rannasta veneellä takaisin kohti Ko-saarta, jossa kiitorata siis sijaitsee. Kone seisoi siellä yksinään parkissa ja saapa nähdä mikä eliö on pesiytynyt yön aikana moottoreihin. Koska oltiin nyt virallisesti Roton kylän asukkaita, jouduttiin maksamaan 2 dollaria Ko-saaren käyttömaksua, joka menee Ngake kylälle. Joo älkää kysykö mitään, ei tätä systeemiä tajua erkkikään. Saatiin kuitenkin ihan virallinen kuitti tästä maksusta. Uimisesta Yaton-kylän puolella meidän olisi ilmeisesti pitänyt myös maksaa 2 dollaria, mutta kenelle? Meidät on nyt kuitenkin näköjään pysyvästi korvamerkitty Roton ihmisiksi ja tämä asia on syytä pitää mielessä, jos tänne joskus palataan.

Opas kertoi venematkalla, että olikin jo kuullut meidän öisestä juttutuokiosta (kaikki tieto liikkuu täällä salamannopeasti) ja paikallinen perhe oli kuulemma ollut hyvin otettu siitä, että haluttiin viettää heidän kanssa aikaa ja oltiin hyvin kiinnostuneita heidän kulttuurista. Tosi hieno homma jos onnistuttiin jättämään hyvä kuva suomalaisista ihmisistä. Irlantilainen pari ei ollut aivan yhtä riemuissaan, koska eivät olleet tykänneet asua hautuumaan vieressä ja majoituskin oli ollut kuulemma hyvin vaatimaton.

Nyt ennen kuin poistutaan Puka-Pukalta, on palattava hetkeksi vielä Robert Dean Frisbieen. Hän siis löysi täältä Puka-Pukalta oman koskemattoman paratiisinsa, meni naimisiin paikallisen naisen kanssa, sai 5 lasta ja kirjoitti muutaman (nykyään todella arvokkaan) kirjan tänä aikana. Saiko hän rauhan ja eli täällä onnellisena elämänsä loppuun asti? Ikävä kyllä ei. Frisbien vaimo kuoli tuberkuloosiin vuonna 1939 ja toisen maailmansodan jo kolkutellessa ovella, Tyynenmeren huolettomat ja rauhalliset päivät oli tulossa lopulliseen päätökseen. Paratiisi muuttui kertaheitolla helvetiksi. Täysin sotaan syyttömät paratiisisaaret joutuivat yhtäkkiä keskelle täydellistä hävitystä ja teurastusta, ja kun tästä oli selvitty, alettiin saaria vielä käyttämään ydinpommien testipaikkoina. Näistä seurauksista kärsitään monella saarella edelleenkin. 

Frisbie sinkoili 40-luvulla lapsineen ympäri Tyyntämerta, käyden mm. Fidzillä, Samoalla, Manihikillä, Penrhynillä ja kuuluisalla Suwarrowilla, jossa perhe menetti kaiken jäljellä olevan omaisuutensa (vaatteita myöten) valtavassa myrskyssä, joka tuhosi koko atollin. Uskokaa tai älkää Frisbien suuri toteutumaton unelma oli käydä myös Lapissa. Robert Dean Frisbien tarina päättyi kuitenkin,loputtoman kauneuden etsinnän uuvuttamana Rarotongalla vuonna 1948. Frisbien tyttären, Johnny Frisbien, juuri uudelleen julkaistu kirja (Miss Ulysses From Puka-Puka), kertoo surullisen tarinan, kuinka lapset istuivat lohduttomana Rarotongan hautuumaan valkoisella kiviaidalla katsomassa, kuinka isä haudattiin. Onneksi Frisbien kirjailijaystävät ja julkaisija auttoivat lapsia saamaan uuden sijaisperheen Havaijilta ja Uudessa-Seelannista. Niin kuin edellisestä päivityksestä selvisikin, Charlie Frisbie on nykyisellään palannut takaisin Puka-Pukalle ja kuultiin myös, että Johnny Frisbie oli ollut vain vähän aikaa sitten täällä kuvausryhmän kera, eli jotain mielenkiintoista on tänä vuonna vielä luvassa. Odotan todella suurella mielenkiinnolla!

Kello 10.30 aikoihin noustiin kiitoradalta hiekka pöllyten ilmaan ja tunnelma oli tietenkin haikea, sillä tänne tulo on niin kallista lystiä, että ihan äkkiä tuskin pystytään palaamaan. Paikallinen perhe kyllä kutsui tervetulleeksi pidemmäksi aikaa, joten pidetään kutsu mielessä. Tarpeeksi kun alkaa nyky-yhteiskunta ahdistamaan (ahdistaa jo), niin otan pelkän menolipun. Mikään ei ole nimittäin kuvottavampaa kuin nykyinen meno, että ihmisten odotetaan koko ajan kilpailevan toistensa kanssa ja raha on ainut mittari sille miten hieno ihminen olet. Sitten vielä ihmetellään, että miksi ihmiset voi huonosti.  

Oli melko lähellä, ettei palattu jo heti nousun jälkeen Puka-Pukan maaperälle useana kappaleena, sillä suoraan edessä oli iso lintuparvi ja lentäjät joutuivat vetämään todella tiukan kaarron sivuun, siipi melkein vettä hipoen. Jengi oli naama kalpeana matkustamossa tämän manööverin jälkeen. Itse olin ihan varma, että peräsin hajosi lähdössä ja mereen mennään haiden ruoaksi niin että rysähtää.

Lentoaika Manihikin-atollille oli noin 1 tunti 30 minuuttia ja hyvä ettei Manihikia lähestyttäessä saatu seuraavaa slaagia, sillä lentäjä päätti aivan yhtäkkiä avata ohjaamon ikkunan. Oltiin jo toki alempana, mutta arvatkaa minkälainen yhtäkkinen meteli ja viima siitä syntyy. Luultavasti tähän toimintaan oli kyllä joku hyvä syy? Vielä kun olisi laittanut luun pihalle ja laskeutunut vain toinen käsi ohjaimella niin olisi ollut aika viileä suoritus. Lentäjät halusivat tehdä meille täällä Manihikillä pienen ylimääräisen kierroksen laguunin ympäri ja kuvata samalla videon siitä tempusta, joten sitten mentiin! Aika rajuun kyytiin tämä Embraer Bandeirante näköjään tarvittaessa taipuu ja se oli sellaista kieppumista ympäri laguunia, että jalat löi tyhjää vielä 10 minuuttia laskeutumisen jälkeenkin. Huh huh! Tällaista kokemusta ei tavallisella reittilennolla saa ja se oli todellakin rahoille vastinetta. En tiedä mitä lentoyhtiö tästä tuumaisi, mutta ollaan ihan hiljakseen.

Manihiki

"The most beautiful green siren isle in God's beautiful green world - a land no one has written about because scarcely anyone has been there" Johnny Frisbie

Laskeutumisen jälkeen saatiin jälleen upeat kukat kaulaan ja täällä Manihikillä olikin meidän oppaan poika meitä hienosti kukittamassa. Todella hyvä trooppinen tuoksu näissä kukissa aina ja ne täytyy vaivautua ihan itse tekemään, eikä voi vaan tulomatkalla käydä kukkakaupan kautta. Täällä Manihikillä oli aikoinaan jopa ihan kunnollinen lentokenttäterminaali, mutta sykloni Martin tuhosi kaiken vuonna 1997. Sen jälkeen ei ole uutta rakennettu. Tai no joo, onhan tässä tavallaan.

Manihiki on tunnettu maailmalla erityisen hienoista mustista helmistä ja 90-luvulla täällä olikin oikea helmibuumi käynnissä. Koneita saattoi tulla useita viikossa aina Japania myöten. Myös järjettömästä rahankäytöstään tunnettu Nauru (siis se valtio) osti täältä helmitilan ja sijoitti siihen miljoonia - ja tuossa se nyt mätääntyy rannassa. Lukekaapa huviksenne joskus tarina Naurun noususta ja tuhosta, on nimittäin aika uskomatonta luettavaa. Se on tarina, jonka voisi painaa vaikka raamattuun esimerkkinä ahneudesta ja välinpitämättömyydestä luontoa kohtaan. Siinä hommassa jää ihminen aina kakkoseksi. Takaisin aiheeseen: Meidän oppaalla on oma helmitila täällä Manihikilla ja ollaan menossa huomenna sinne vierailulle. Tulee olemaan erittäin mielenkiintoista!

Manihiki näytti jo ylhäältä katsottuna huikean upealle ja kun käveltiin rantaan, niin olihan tämä aivan uskomaton paratiisi. Vesi oli aivan kirkasta ja värikkäitä kaloja joka puolella. Sääkin pisti meille tänään parastaan. Veneellä kiidettiin laguunin yli ja toisella puolella odottava majoitus ylitti myös kaikki odotukset: Kaksi aivan huipputasoa olevaa bungalowia suoraan rannalla. Nämähän oli melkein kuin jokaisen luksushaukan silmissä kiiltävät "over water bungalowit". Neljä ihmistä on siis maksimi turistimäärä täällä ja se onkin varsin sopiva. Ei todellakaan tiedetty, että täällä on ihan yksityiset bungalowit meidän käytettävissä, vaan luulin koko ajan, että ollaan yöpymässä jonkun paikallisen kotona. Meidän opas muuten omistaa nämä bungalowit. Lentäjät yöpyivät ilmeisesti jossain kiitoradan puolella, koska he eivät tulleet tälle puolelle ollenkaan. Bungalowin terassilta oli suora näkymä alas kirkkaaseen veteen ja heittämällä leivänpalan sai aikaan sellaisen trooppisen akvaarion, että ei paljon tarvitse enää snorklailla. Upean värikkäät papukaijakalat oli erityisen hienoa katseltavaa. Heittämällä leivän bungalowin toiselle puolelle sai taas aikaan todellisen sikalan, nimittäin emakko kahden pienen porsaan kanssa väijyi jatkuvasti meidän bungalowin nurkilla.

Katja kävi tutustumassa kaloihin lähietäisyydeltä, sillä välin kun itse vetelin kajakilla ympäri täysin tyyntä laguunia. Olipa suoraan sanottuna aivan järkyttävän hienoa! Tämä Manihiki on todellinen piilotettu "helmi", jolla olisi valtavaa potentiaalia turismin suhteen, mutta todella syrjäinen sijainti estää ajatuksen melko tehokkaasti. Pitäkää kuitenkin nimi mielessä jos maailman hienoimmat paikat kiinnostaa, sillä tämä kuuluu ehdottomasti niihin. Legendaarinen lause: "jos voitan lotossa niin menen" sopii tähän tilanteeseen. Ei silti kannata masentua, sillä jos tällaiset tyhjätaskut kuin me vipelletään täällä nyt ympäri laguunia, niin se tarkoittaa ilman muuta, että sinullakin on mahdollisuus. Säästöä, säästöä.

Illalla saatiin valtavan kokoinen illallinen, joka sisälsi mm. kalaa (papupaijakalaa), riisiä, kookospannukakkuja ja jopa oppaan hienosti laseihin kaatelemaa viiniä. En tiedä kuinka monta pulloa tätä viiniä meidän koneen mukana oikein on? Satuttiin eräästä Manihiki-aiheisesta kirjasta näkemään, että tämä meidän opas onkin itseasiassa Manihikin pormestari (tai ainakin kirjan tekohetkellä oli), joten aika hienoa palvelua saatiin täällä osaksemme. Ei ole nimittäin ennen pormestari toiminut minulle tarjoilijana. "Kyllä kiitos - nyt saa kaataa lisää". Yritin hiukan samalla kysellä ilmastonmuutostilanteesta Manihikillä, mutta hän oli sitä mieltä, että "ei hätää, kyllä Jumala hoitaa homman". Varmasti hoitaa kyllä, mutta itseäni kiinnostaa tämä tiedepuoli enemmän, joten se keskustelu ei edennyt puuta pidemmälle. Olen melko varma, että pahoja ongelmia lymyää jo Manihikin pinnan alla. Toivottavasti täällä edes jotenkin varaudutaan tulevaan, eikä vyörytetä ihan kaikkea Jumalan vastuulle.

Voin sanoa, että tarjoilupuoli täällä Manihikillä oli todellakin kunnossa ja possutkin sai muutaman kookospannukakun vielä iltapalaksi. Hieno päivä ja yllätyin todella positiivisesti tästä Manihikistä! Ei ollut minkäänlaisia odotuksia paikan suhteen, joten kaikki oli positiivista yllätystä. Nyt pehmeään sänkyyn kylläisenä nukkumaan ja jos kaikki menee hyvin, niin herätään huomenna elävänä uuteen mahtavaan päivään. Ei paha.

Manihiki päivä 2

Olipa mahtavat unet pitkästä aikaa ja  kiva viilentävä tuuli puhalteli koko yön ikkunasta sisään, veden liplatellessa hiljakseen lattian alla. Hyttysenmulkerotkin pysyi ulkopuolella, koska joka ikkunassa oli kunnon hyönteisverkot. Aivan loistavaa! Herättiin jo ennen seitsemää ja aamiaisen syöminen terassilla, aamuauringon noustessa samalla Manihikin atollin ylle oli taatusti ikuisesti mieleen jäävä kokemus.

Aamiaisen jälkeen käytiin oppaan pihalle toimittamalla skootterilla ajelulla (ilmeisesti hänen oma) ja ajeltiin kaikki mahdolliset tiet läpi. Ihan selvennyksenä, että niitä teitä on täällä yhtä monta kuin Tuvalulla, eli eksyä ei voi. Hyvin hiljaista oli Tauhunun kylänraitilla tähän aikaan aamusta (ja mihin aikaan tahansa), eikä löydetty yhtään kauppaa, mistä olisi voinut tarkistaa, onko Coca-Colaa saatavilla? Ihan kiva ajelu kuitenkin.

Kello 10 aikoihin saatiin viimein myös Irlantilaiset hereille ja lähdettiin tutustumaan oppaan omistamaan helmitilaan keskelle laguunia. Toinen lentäjistä tuli myös mukaan tämän päiväiselle retkelle. Ensin kuitenkin pysähdyttiin oppaan omalla kämpällä hakemassa iso kuorma limonadia Irlantilaisten juotavaksi - eli se siitä. Ei ole tämäkään ikävä kyllä "kolavapaata" vyöhykettä.

Helmitila oli pieni, keinotekoinen saari keskellä kirkasta laguunia, jossa tilat "helmiteknikolle" (en tiedä mikä on oikea sana) pienessä, kuumassa työpajassa, päivät pitkät työskennellä. Saatiin kattava esittely, miten nämä kuuluisat mustat helmet "valmistetaan" ja onhan siinä aika uskomaton homma. Itse elin romanttisissa mielikuvissa, että atollin kuvankauniit naiset sukeltaa ruskeat ihot kimmeltäen vain kukkaseppeleet päässä niitä helmiä pohjasta, ja sitten ne myydään ja kieritään sikari suussa seteleissä. Vai näinkö jotain sellaista unta? Joka tapauksessa siinä ajatuksessa oli alunperinkin monta teknistä mahdottomuutta. Totuus kuitenkin on, että japanilainen teknikko operoi ja nysvää mikroskooppi silmillä, hiki otsalta valuen viikkokausia, ennen kuin yhtään helmeä on myytäväksi. Ja tätä ennen täytyy tietysti vuositolkulla odottaa helmien valmistumista simpukan (vai mikä se on) sisällä. Parikymmentä vuotta täytyy kuulemma sitkeästi tehdä työtä, ennen kuin homma alkaa lyödä kunnolla leiville. Manihikin helmitilat onkin vähentyneet murto-osaan aiemmista, sillä ei kukaan halua nykypäivänä tehdä työtä, jossa ei ole varmuutta toimeentulosta. Mielummin haluttaisiin työ, jossa on varma kuukausipalkka. Enkä ihmettele yhtään. Ei ole minun hommaa tämä.

Seuraavaksi meille oli varattu pieni videokuvaussessio, sillä opas halusi laittaa jaettavaksi videon, jossa heitellään ns. huonoja helmiä jorpakkoon. Tällaisia "huonoja helmiä" kuulemma myydään monessa paikassa ihan armotta kovalla hinnalla turisteille ja hän halusi videolla osoittaa, että tällä helmitilalla ei sellaisia helmiä päädy myytäväksi, vaan turistit saa heitellä ne ns. veslintuun. Oli aika uskomaton tunne heitellä tuhansien arvoisia mustia helmiä kourakaupalla veteen ja tätä ei kyllä pääse elämässä taatusti uudestaan tekemään. Annoin palaa oikein tosissaan. Näiden mustien helmien kanssa kannattaa siis olla tarkkana tai tulee helposti huijatuksi. Kiinalaiset varsinkin kuulemma myy, mitä tahansa värjättyjä kuulia mustina helminä. Täällä Manihikillä ei ollut valmiita tuotteita myytävänä, mutta Rarotongalla on meidän oppaan oma myymälä, josta saadaan kuulemma "edullisesti" näitä helmiä käydä ostamassa.

Helmitilalta jatkettiin matkaa kohti todella hienon näköistä motua (motu=atollin saari), jossa oli tarkoitus hiukan uida, syödä lounasta ja nauttia aurinkoisesta päivästä. Kun päästiin saaren rantaan, oli maisemat kuin täydellisestä paratiisista! Kuin Aitutakin One Foot Island, mutta ei ketään muita lähimaillakaan. Wau! Ehdottomasti yksi upeimpia paikkoja, missä ollaan ikinä käyty. Paikalla oli oppaan poika grillaamassa kalaa ja ruokailu tulisi kuulemma tapahtumaan tänään vedessä. Tämähän olikin mahtava idea. 

Vesi oli todella lämmintä ja syödessä värikkäät kalat pyöri jatkuvasti ympärillä, odottaen että jotain putoaisi lautaselta veteen. Oppaan tekemä "ruokarukous vedessä" oli myös todellakin näkemisen arvoinen juttu. Ruoka oli todella hyvää ja aivan uskomaton kokemus kaikin tavoin. Oppaan poika paljastui melkoiseksi japanifaniksi ja hän oli päässyt kerran teknikon mukana jopa käymään paikanpäällä, eli mielenkiintoista keskusteltavaa sen aiheen osalta riitti lämpimässä vedessä kelluessa. Kukaan porukasta ei olisi halunnut lähteä täältä ikinä pois, mutta ennen auringonlaskua oli kuitenkin pakko suunnata takaisin majoitukselle. Mitä tästä voi muuta sanoa kuin, että täydellinen paratiisi! Illalla saatiin vielä bungalowilla täysi illallinen viineineen ja ei voinut kyllä Manihikin toisestakaan päivästä valittaa. Jotakuinkin täydellistä kaikki. Täällä Manihikillä olisi viihtynyt vielä vaikka kuinka pitkään, mutta huomenna vaihdetaan taas atollia. Jännittävä siis päivä tulossa.