*** Penhryn - Tongareva

Manihikin toinenkin aamu aloitettiin ennen auringonnousua, ihan vaan nauttimalla trooppisen aamun hiljaisesta tunnelmasta ja syömällä kaikessa rauhassa aamupalaa terassilla. Olotila oli hyvin rentoutunut ja tuntui kuin maailmassa ei olisi huolen häivää. Ei olla viikkoihin nähty edes TV:tä, joten alkaa kaikki maailman kauheudet jo unohtumaan kokonaan. Tarkemmin ajateltuna ollaan nähty kokonaiset uutiset viimeksi Vanuatulla, yli kuukausi sitten.

Aamulla käytiin vielä ennen lähtöä paikallisessa postitoimistossa vierailulla ja tavattiin Manihikin ainut poliisi, joka sanoi, että hän on oikeasti ollut jo pitkään eläkkeellä, mutta koska ketään ei löydy tilalle, täytyy hänen vielä yrittää hetki jatkaa. Olisikohan tässä pitänyt tarjoutua hakijaksi? Pari vuotta sitten oli kuulemma viimeksi tarvinut joku juopunut ottaa hetkeksi säilöön, muuten on ollut hyvin rauhallista. Poliisin tehtäviin kuului myös kiitoradan tarkastaminen ennen koneen lähtöä, eli meidän hengissä pysymisen kannalta hyvin tärkeä henkilö.

Löydettiin kylältä myös pieni kauppa, jossa ei mitään ihmeitä ollut tarjolla, mutta nuudeleita ja pullo vodkaa olisi löytynyt. Mitä muuta ihminen voi elämässään muka tarvita? Lahjoitettiin loput meidän mukana kulkevasta japanilaisesta vihreästä teestä oppaan pojalle, koska hän kertoi ihastuneensa Japanissa teehen, eikä täällä tietenkään ole sellaista herkkua saatavilla. Hyvään tarpeeseen meni ja meillähän on iso laukku teetä täynnä odottamassa vielä Rarotongalla. Kävellessä kohti kiitorataa, toisen Irlantilaismiehen suu kävi jälleen jatkuvasti ja hiljaisempi kysyi minulta, että tiedänkö, onko kookos ikinä pudotessaan tappanut ketään? Jos on, niin voidaanko mitenkään kävellä lähempänä tienreunaa. Ihan normaali pitkään yhdessä ollut pariskunta siis. Ja mitä itse kysymykseen tulee niin: https://en.wikipedia.org/wiki/Death_by_coconut

Manihikiltä noustiin kello 11 aikoihin ilmaan ja lentoaika seuraavaan kohteeseen, Penrhynin atollille (tunnetaan myös nimellä Tongareva), oli hiukan päälle tunti. Ilma oli jälleen mitä mainioin ja kyllähän meillä on aivan mieletön säkä ollut mukana koko retken ajan. Mitä olisi voinut tehdä jos joka paikassa olisi satanut kaatamalla? Aurinko paistoi tänään todella kirkkaasti suoraan edestä, joten lentäjät peittivät etuikkunat kokonaan ja lensivät sokkona tämän pätkän. Laskeutuessa toki täytyi olla näkyvyys kunnossa, sillä tässä koneessa ei ole minkäänlaista automaattiohjausta. Pimeän aikaan ei täällä voi kuulemma lentää ollenkaan, sillä kiitoradoilla ei ole valoja eikä minkäänlaisia ohjausjärjestelmiä. Tai toki voi lentää, mutta laskeutuminen onkin sitten ihan toinen juttu.

Penrhyniä lähestyminen oli todella upeaa nähtävää ja laguuni loisti uskomattoman turkoosina kiitoradan reunalla. Laguuni on täällä valtavan kokoinen ja uskokaa tai älkää, se on kooltaan kaiken kaikkiaan 233 neliökilometriä! Kaikki Cookinsaaret muut saaret ja atollit mahtuisi siis tämän laguunin sisään. Penrhynin kiitorata on Yhdysvaltojen armeijan, toisen maailmansodan aikana rakentama, ja niin pitkä, että siihen pystyisi laskeutumaan vaikka avaruussukkulalla.

Johnny Frisbie kuvailee kirjassaan (Miss Ulysses from Puka-Puka), kuinka Penrhyn muuttui armeijan saapumisen jälkeen melkein yhdessä yössä hiljaisesta, trooppisesta paratiisista, jonkinlaiseksi kammottavaksi sotilaiden viihdytyskeskukseksi. Mikään ei ollut tämän jälkeen enää ennallaan - eikä pyhää. Dollareita satoi taivaalta ja kaikenlainen moraali romahti totaalisesti. Kun sotilaat sodan päätyttyä poistuivat, vain "savuavat rauniot" jäi entisestä paratiisista jäljelle. Saman kammottavan kohtalon koki moni muukin Tyynenmeren atolli, kuten Aitutaki, jonka romahdusta myös kuvaillaan Johnny Frisbien kirjassa. Puka-Pukalle asti sota ei luojan kiitos ikinä levinnyt, joten paikalliset tavat ja kulttuuri säilyi edelleen koskemattomana.

Penrhyn 

Kentällä oli vastassa paikallinen pappi, joka toivotti koko porukan virallisesti tervetulleeksi ja piti pienen (ja äänekkään) rukoushetken meidän koneen saapumisen kunniaksi. Heti aamenen jälkeen hän sytytti röökin ja yritti kaupata meille venekyytiä laguunin toiselle puolelle. Kukkia ei täällä, jostain syystä saatu ollenkaan kaulaan, mikä oli hiukan pettymys. Kukat oli ilmeisesti loppu tai jotain? Luulin, että tämä Penrhyn tulisi olemaan kaikkein syrjäisin, perinteisin ja aidoin näistä kolmesta saaresta, mutta jostain syystä täällä olikin kaikkein "urbanisoitunein" meno. Ihmiset ovat hyvin ulospäin suuntautuneita, avoimia ja perillä muun maailman menosta. Näin koululaisella jopa iPhonen taskussa! Tämä "kehittyneisyys" johtuu varmaan jo aiemmin mainituista seikoista, ja myös siitä, että tämä on kuulemma hyvä välipysähdyspaikka purjeveneille, joten kaiken maailman ihme "Hjalliksiin" on täällä siis totuttu. Heille on varmasti helppo myydä tarvikkeita ja palveluja kovalla hinnalla eteenpäin. Tiivistetään koko äskeinen höpinä: Penrhyn on todella upea kohde, mutta ei enää niin kovin perinteinen. Periaatteessa tällä paikalla olisi kaikki mahdollisuudet haastaa jopa Aitutaki ja Tahiti maailman upeimpien paikkojen listalla, mutta tämä on vaan kerta kaikkiaan niiiiiiin "hevon kuusessa", että se kaataa välittömästi koko ajatuksen. Yrittäkääpä löytää jostain kartasta tämä paikka. Siis huh huh! Vaikka täällä ei tunne olevansa missään maailman syrjäisimmässä paikassa, niin maantieteellisesti sitä todellakin on!

Täällä Penrhynillä meille oli varattu yhteiseksi majoitukseksi paikallinen talo, mutta koska autoa ei kuulunut, saatiin paikallisilta kyyditys skoottereiden selässä "lentokentältä" talolle. Tämä olikin paljon kivempi vaihtoehto ja nosti heti kaikkien tunnelmaa. Talo sijaitsi saaren hienoimmalla paikalla ja oli jopa suomalaisella mittapuulla mitattuna hieno. Kaikki katonrajatkin oli sisällä hienoa perinteistä puukaiverrusta. Meille sekä Irlantilaismiehille oli omat huoneet ja opas sanoi nukkuvansa ns. "olohuoneen" lattialla. Lentäjät yöpyivät läheisessä talossa, jossa oli pihalla pieni "kauppa" (sisällä kontissa) ja Coca-Colaa niin paljon kuin ikinä kukaan pystyy vetämään. Aaargh! Ei ollut tämäkään kolavapaa paikka. Itse mentiin kyllä edelleen kookoksilla, sillä eihän mikään voi olla parempaa kuin kylmä kookos.

Jos vastaanotto täällä jätti hiukan viileäksi, niin maisemat ei todellakaan jättäneet. Näkymä talon edustalla oli niin uskomattoman hieno, että päätin välittömästi kahlailla pitkin matalaa laguunia ja lounas saisi nyt hetkisen odottaa. Kävelin jonkun matkaa rannasta kuvia räpsien ja yhtäkkiä huomasin edessä pari yllättävän isoa kalaa, jotka näytti erehdyttävästi ihan pienille haille. Ei kai nyt sentään? Samassa hetkessä aivan jalan juuresta vilahtaa yli metrin kokoinen hai ja nyt minulle jumankauta riitti ja voin sanoa, että vedin sellaista vauhtia rantaan, että jäisi Usain Boltkin kakkoseksi. Hai kyllä pelästyi luultavasti paljon pahemmin kuin minä. Toinen Irlantilaismiehistä tietysti leukaili ja ehdotti tälle toiselle välittömästi uimaan menemistä. Unohdin upeiden maisemien häkeltämänä tyystin sellaisen seikan, että Penrhynin laguunissa on suuri aukko, josta hait pääsee helposti tulemaan sisään. Itse asiassa tämä Penrhyn on haiden lempipaikka ja koko laguuni suorastaan kuhisee niitä! Oppaan mukaan nämä hait ei yleensä ole vaarallisia, sillä syötävää riittää roppakaupalla ilman ihmisen lihaakin. Ainut vaan, että jos astuu vaikka johonkin terävään koralliin ja veteen tulee verta, niin mitäs sitten tehdään? Yritettiin vielä heitellä muutamia lounaaksi saatuja kananpalasia haille, mutta kyllä ne oli aikaisemmin paljon kiinnostuneempia minun jaloista kuin kanan jaloista.

Autokin oli nyt tällä välin saatu talolle, joten lähdettiin tekemään pieni kierros Omokan kylässä ja päästiin myös tutustumaan paikalliseen sairaalaan. Yllättävän hyvätasoinen, siisti ja viihtyisä sairaala, ollakseen näin syrjäisessä paikassa ja ainoastaan hammaslääkärin huone sai minun niskakarvat nousemaan pystyyn. Siinä ei kyllä pysty muuta tekemään kuin vetämään hampaan irti ja en todellakaan haluaisi joutua tuohon tuoliin istumaan. Sairaalassa oli juuri parhaillaan meidän käynnin aikana pieni lapsi saamassa jonkinlaista happea tai jotain ja tämä näytti hiukan huolestuttavalta tilanteelta.

Sairaalakierroksen jälkeen ajettiin kiitoradan päähän hienolle rannalle, jossa ajatus oli hypätä kuuman päivän päätteeksi hiukan veteen viilentymään. Yllätykseksemme löydettiin ihan rannan tuntumasta iso kilpikonna selällään sätkimästä ja opas oli sitä mieltä, että joku paikallinen on ajatellut syödä sen ja on tulossa myöhemmin sitä hakemaan. Päätettiin kaikesta huolimatta yhteistuumin palauttaa kilpikonna mereen, sillä eihän tuolla tavalla voi eläimiä kiduttaa. Se pitäisi heti hoitaa päiviltä jos kilpikonnasoppa on päivän ruokalistalla. Sinne lähti kilpikonna onnellisena pikavauhtia takaisin vapauteen ja selvisi vielä toistaiseksi joutumatta pataan. Nyt vaan voidaan kohta saada koko porukka pataan, kun joku nälkäinen paikallinen tulee päivän saalista hakemaan.

Vesi tässä Tongarevan laguunissa oli aivan uskomattoman lämmintä, mutta jo rannasta käsin pystyi näkemään monta isoa varjoa pyörimässä ihan rannan tuntumassa. En ole ikinä nähnyt vastaavaa. Todella hienoa, mutta hiukan pelottavaa. Opas edelleen sanoi, että ei niistä ole vaaraa, mutta eipä hän kuitenkaan itse tullut uimaan. Oli vaaraa tai ei, niin minua ei ainakaan kiinnostanut saada täällä mitään hainpuremaa hanuriin, joten pysyteltiin ihan suosiolla rantavedessä kelluskelemassa.

Irlantilaiset oli sitä mieltä, että me ei tulla jatkossa suomessa asumaan, joten nyt mietitään kelluskelun ja haiden tarkkailun lomassa teille pysyvä paikka maailmalla. Kyseinen tehtävä ei ole helppo, sillä pysyvässä tukikohdassa pitäisi olla sää kohdillaan, mutta myös toimiva infrastruktuuri ja kaikenlaisten nörttituotteiden ja japanilaisten juttujen saatavuus. Monta muuten hyvää paikkaa voidaan pyyhkiä näillä vaatimuksilla heti pois listalta. En tiedä saatiinko tässä asiaa vielä ratkaistua, mutta hyvää pohdiskelua. Kuten pelättiin, joku paikallinen tuli rannalle kilpikonnaa etsimään auringon jo painuessa horisonttiin, mutta opas sai asian onneksi jotenkin parhain päin selitettyä. Varmaan sanoi, että tyhmät turistit vahingossa käänsivät sen mahalleen ja se pakeni veteen. Ikävä kyllä kilpikonnasoppa jäi nyt äijältä tältä päivältä saamatta.

Auringonlaskuun asti oltiin rannalla, jonka jälkeen käytiin vaihtamassa vaatteet ja siirryttiin lentäjien talon pihalle iltaa istumaan. Meidät oli koko porukka pyydetty varta vasten paikalle, sillä lentoyhtiö oli hyvin halukas kuulemaan meiltä ehdotuksia tämän koko paketin kehittämiseksi. Olihan tässä nyt aika rajun kaliberin matkailijoita paikalla. Lentäjillä oli jälleen joku olutkätkö täällä ja mikäs oli Penrhynin pehmeässä illassa ideoita kehitellessä kun tarjoilupuoli pelasi viimeisen päälle hyvin. Edes edellistä olutta en ollut juonut kun seuraavan pullon korkki jo sihahti. Tietysti saatiin myös ruokaa ja viiniä ja nyt alkoi olemaan juomapuoli sen verran hyvin kunnossa, että mitenhän tässä kukaan selviää huomenna lennolle? Saatiin kuitenkin sellainen määrä hyviä ideoita retken kehittämiseksi, että kun seuraava lento joskus hamassa tulevaisuudessa näille saarille suuntaa, on toivottavasti monta uutta yllätystä luvassa. Luvalla sanoen tämä homma on tällä hetkellä aivan lapsenkengissä ja meidän opaskin oli vasta ensimmäistä kertaa täällä Penrhynillä. Tärkein asia tietysti olisi alkuun, että vastaisivat ihmisten sähköposteihin ja päivittäisivät oikeat tiedot sivuille. Robert Dean Frisbien kirjat kannattaisi lukea, sillä ne on täynnä näiden saarten historiaa ja sieltä löytyisi monta hyvää tarinaa matkailijoille kerrottavaksi. Myös jonkinlainen tanssiesitys olisi aivan ehdoton jos turisteja aiotaan näille saarille saada, sillä jos saari on ympäri maailmaa tunnettu nimenomaan tanssitaidoista, niin ei vaadita kovin paljon älliä tajuamaan, että sitä ihmiset haluaisi nähdä. T-paidat ja oheistuotteet olisi hyvä idea ja itse olisin ostanut monta jos tällaisia vain olisi ollut tarjolla. Hyvin antoisa suunnittelupalaveri ja toivottavasti oikeasti laittavat edes osan näistä toteutukseen.

Yksi ikävä uutinen kuultiin kesken illanvieton, nimittäin lähtöä olisi aikaistettava, sillä sairaalassa päivällä nähty lapsi oli nyt siinä kunnossa, että hänet pitäisi saada sairaalaan Rarotongaan. Kaikki oli tietysti sitä mieltä, että näin täytyy toimia ja ehkä tämä octoberfest oli nyt jo muutenkin syytä lopettaa. Kuultiin myös toinen hiukan ikävä ja pelottava uutinen, nimittäin polttoaine on tältä atollilta kokonaan loppu - ei pisaraakaan enää. Lentäjät oli kuitenkin sitä mieltä, että Aitutakille pitäisi polttoaineen vielä riittää ja tähän on vaan nyt luotettava. Eli Tongarevan lennot on nyt tältä erää ikävä kyllä ohi, siihen saakka kunnes tänne joskus saadaan lisää polttoainetta. Saattaapi hetki vierähtää. Jos olisin tiennyt, että Aitutakille tulee paluumatkallakin pysähdys, niin olisi kyllä 110% varmasti jääty siinä kohtaa kyydistä. Ei maha mittään.

Olipa kuitenkin mahtava päivä tämäkin jälleen ja nyt vielä katsotaan mitä retken viimeinen päivä tuo tullessaan? Hiukan jännittää tämä polttoainejuttu ja aion kyllä tarkistaa, missä koneessa on pelastuslautta ja siirtyä aivan perälle, koska ne paikat on olleet koko matkan muutenkin vapaana. Saas nähdä miten tässä käy?