*** Missio 1: Pukapuka - The Island Of Desire

Kuten arvelin, yö meni lähinnä pyöriessä sängyssä ja vatsanpohjaa kaiversi ajatus huomisesta lähdöstä. Jännitys väreili paksuna usvana ilmassa ja satoi rankkasateena koko yön meidän päälle. Majoituksen ympärillä pyörivät kukot pitivät myös osaltaan huolen siitä, että nukkuminen oli tänä yönä täysin mahdotonta. Aivan totaalisia mielipuolia nämä kukot. En tiedä milloin kukot nukkuu, mutta hankin jonkun megafonin ja menen huutamaan täysillä niiden korvaan siinä kohtaa. Vai onko kukolla edes korvaa? Ei ole ihme, että huutavat yöt läpeensä epävireisesti, jos ei ole korvaakaan. Eilen kuitenkin pelastin yhden tipun varmalta kuolemalta, koska näin, että kissa hiipi jo sen takana uhkaavasti. Painoin vaan lyhyesti Dazzeria ja kissa lähti vauhdilla käpälämäkeen. Sori vaan katti mutta joku roti pitää olla.

Herätyskello soi kello 04.30 ja jääkylmän suihkun kautta pakkaamaan loput kamat lähtökuntoon. Koska merivesikin on täällä Tyynellämerellä tosi lämmintä, niin en pysty käsittämään, miten suihkusta voi tulla aina jotain tunturipurojen kylmää vettä? No ainakin heräsi kunnolla. Varasin eilen meille lentokenttäkuljetuksen aamuksi ja täysin ajallaan taksin valokeila kaartoi pihaan, valaisten sateen kastelemaa, säkkipimeää pihapiiriä. Vettä tuli siis aamulla kaatamalla, mikä ei ollut mikään lupaava juttu ajatellen meidän päivän lentoa. Katselin kuitenkin jo eilen rannassa, että pilvet kulkee todella matalalla, eikä luultavasti tule aiheuttamaan suurempia ongelmia lentokorkeudessa. Kyllä, töttöröö - tässä kohtaa minulla on ilo ilmoittaa, että tämän päivän kohteena on viimeinkin Tyynenmeren ehdottomasti legendaarisin atolli nimeltään Pukapuka. Tadaa! Kyseinen paikka on syy, minkä takia koko tämän kertaiselle reissulle lähdettiin ja kaikki muu on ollut vain bonusta siihen päälle. Tie kohti Puka-Pukaa ei ole kuitenkaan ollut helppo:

Pukapukan laguuni

Ensimmäinen este Puka-Pukalle pääsemisen suhteen on, että lentoyhtiötä ei voisi vähempää kiinnostaa vastailla sähköposteihin ja nettisivulla oleva puhelinnumerokin on aivan väärä. Näistä esteistä jos onnistut jotenkin selviämään ja avaamaan keskusteluyhteyden, niin seuraava ongelma on saada selville matkan hinta ja milloin lennot oikeasti muka toteutuu? Netissähän on mainittu, että lento lähtisi noin kuuden viikon välein, mutta tämä meidän lento on nyt vuoden 2016 ensimmäinen - joten se siitä aikataulusta. Joudut siis varaamaan paljon aikaa tämän projektin toteuttamiseen ja Cookinsaarille ei saa tullessa kuin 31 päivän viisumin, joten siinä onkin todellinen ongelma. Kun sain joulukuussa tiedon, että lennot on todennäköisesti toteutumassa toukokuussa, oli tehtävä nopeasti isoja päätöksiä. Ehdottomasti haluttiin lähteä, mutta kun kuulin lopullisen hinnan, olin lentää penkiltä ja jouduttiin melkein pitämään minuutin hiljainen hetki kynttilät kädessä. Voin kertoa, että hinta on se viimeinen - ja vaikein este - joka viimeistään katkaisee tien Puka-Pukalle. Veri pakeni aivoista, ahdisti, huimasi ja pieretti. Oliko koko retken tarkoitus valumassa käsistä? Lähteminen tähän hommaan tarkoittaisi luopumista monesta muusta kivasta jutusta ja päivittäisestä budjetista jouduttaisiin myös leikkaamaan iso siivu samantien. Japanin opiskeleminen paikanpäällä Japanissa saisi kertarysäyksellä myös naulan arkkuun. Elämä on valintoja, mutta vaihtoehtoja aivan liikaa! Hetken mietinnän jälkeen päätettiin kuitenkin äänin 2-0 pistää varaus sisään ja siitä lähtien tätä on koko ajan valmisteltu hiljalleen taustalla. Kaikki aikataulut on täytynyt ajoittaa tämän projektin mukaan. Pukapukan jälkeen joudutaan kyllä laskemaan joka penni tarkkaan ja en tiedä, miten tässä tulee lopulta oikein käymään? Toivon todella, että tehtiin oikea ratkaisu! Ai miten paljon nämä lennot sitten maksaa? Sanotaan vain näin, että ihan liikaa meidän budjetille. Se hinta, mitä olin kuvitellut pahimmissa painajaisissa mielessäni, piti vielä tuplata. Kuvitelkaa nyt, että lentokone ja kaksi lentäjää seisoo kädet taskussa saarilla meitä odottelemassa. Jos oikeasti suunnittelet tätä hommaa, lähesty minua privaattiviesten, niin autan kyllä eteenpäin. Pukapukan ystävä on myös minun ystävä.

Laskeutuminen Pukapukalle

Nyt kun tästä lähdetään pian ulos kohti lentokenttää, ei edelleenkään ole mitään hajua siitä, mitä tämä retki tulee lopulta sisältämään. Sisältyykö ruoat hintaan? En tiedä. Onko juomavettä? En tiedä. Pitäisikö käteistä olla paljon mukana? En tiedä? Tullaanko elävänä takaisin? En tiedä? Arvatkaa vaan, uskaltaako kovin moni näin vähillä tiedoilla lähteä tällaiseen juttuun mukaan. Hiukan olisi kehitettävää tässä markkinointipuolessa. Itse en välitä mistään muusta kuin, että päästään tänään ehjänä Pukapukalle, kaikki muu järjestyy varmasti kyllä.

Rarotongan lentokentällä tavattiin retkelle ns. oppaaksi tuleva, itse pohjoisilta Cookinsaarilta (Manihikiltä) kotoisin oleva mies ja hänen ensimmäiset sanat oli: "toivottavasti pystytte juomaan kookoksia, sillä ainoastaan niitä on tästä eteenpäin juomaksi tarjolla". Joo, joo, tiedän jo tämän tarinan, mutta Coca-Colaa löytyykin sitten taatusti. Kookokset käy silti meille paremmin kuin mainiosti, sillä niitähän tässä on jo koko reissu kaipailtu. Saatiin myös viimein maksettua loppuosuus retkestä, joten kaikki oli nyt valmista lähtöön. Eikä muuten todellakaan edes tiedetty, että tähän on joku opas tulossa meille mukaan. Helpottaa sinänsä kyllä asioita todella paljon.

Lentokenttäkuljetus

Täältä Rarotongalta ei tullut koneeseen kuin kaksi ihmistä meidän lisäksi, mutta Aitutakilta tulisi kuulemma vielä kaksi lisää. Yksi mukaan lähtevä mies sanoi, että hän lähti 27 vuotta sitten Manihikiltä ja nyt on viimein aika palata kotiin. Huikea tarina. Toinen mukaan lähtijä oli Uusi-Seelantilainen naisopettaja, joka oli menossa jotain kouluihin liittyvää juttua saarille tekemään. Näille pohjoisten atollien lennoille osallistuu yleensä vain lääkäreitä, sähkömiehiä jne. ja pesunkestävät turistit on hyvin harvinainen näky. Kello 07 noustiin Rarotongan jylhiä vuoria hipoen ilmaan, koneena 12 paikkainen, luvalla sanoen melko vanha ja raihnainen Embraer Bandeirante. Se on ihan ymmärrettävää, että tähän reitille valitaan kaikkein vanhin ja ruppaisin kone, koska se joutuu seisomaan yöt saarilla mätänemässä, eikä tuota sinä aikana lentoyhtiölle penniäkään. Ongelmat koneessa on toki vain kosmeettisia ja kone on hyvin huollettu ja täysin kelpo tähän reitille - näin ainakin koko ajan toistan itselleni mielessäni. Onneksi meille oli varattu vastamelusuojatut kuulokkeet penkeille, sillä meteli sisällä koneessa oli korviahuumaava. Kun oli päästy Rarotongan yllä raskaana roikkuvien sadepilvien läpi, muuttui lentosää mainioksi ja olin kuin olinkin oikeassa sen suhteen, että pilvet kulki hyvin matalalla. Tämä oli iso helpotus!

Pukapukan paratiisimaisemia

Ensimmäinen pysähdys oli tehtävä tänään ihanaakin ihanammalla Aitutakilla, koska polttoaine ei muuten riittäisi mitenkään meidän tuleviin kohteisiin saakka. Pohjoisilla atollelleilla ei polttoaineen saatavuus ole ikinä mikään kirkossa kuulutettu juttu. Aitutakille on Rarotongalta noin 45 minuutin lento ja laskeutuminen on aurinkoisessa säässä vertaansa vailla oleva kokemus. Tänään oli hiukan pilvistä laskeutuessa, mutta hienoa se oli silti, varsinkin kun näki suoraan ohjaamon ikkunoista ulos. Vaikka ei tänään käydä kuin tankkaamassa ja heittämässä kepillinen Aitutakilla, niin voin kertoa, että kyseinen paikka on ollut meidän tähän astisista matkakohteista ehdottomasti upein. Ei ole toista, kaikin tavoin yhtä mahtavaa paikkaa tullut vielä maailmalla vastaan. Käytiin Aitutakilla vuonna 2009 ja ihastuttiin ikihyviksi! Samalla reissulla satuin tekemään sen virheen, että luin jonkun lehtiartikkelin Pukapukasta ja sen jälkeen tämä paikka ei ole jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Mitä enemmän aiheesta luin, sen enemmän alkoi paikka mieltä kiehtomaan - ja Robert Dean Frisbien kirjat oli sitten se viimeinen pisara. Aitutakista myös sellainen erikoinen tieto, että saarella ei ole yhtään koiraa, sillä aikoinaan joku koira ilmeisti raateli korkea-arvoisen päällikön lapsen ja koirille langetettiin välittömästi ikuinen kirous ja kielto saarelle. Ja nyt itse asiassa kuulin juuri, että se kirous koskeekin koko pohjoista saariryhmää. Huh huh, aika tujua kamaa tämä kirous! Uskokaa tai älkää, niin suurin osa esimerkiksi Pukapukan ihmisistä ei ole koskaan elämässään nähnyt koiraa. Jos haluat pyöräillä tai lenkkeillä, niin näillä pohjoisilla saarilla ei taatusti koira roiku pershahassa kiinni. Iso plussa.

Veneellä kohti Rotoa

Aitutakilta nousi kyytiin hyvin erikoinen ja hauska +60v pariskunta Irlannista. Toinen oli suoraan kuin jostain putouksen sketsihahmokilpailusta: suu kävi jatkuvasti, kädet heilui villisti ja roisia läppää lensi kuin tykin suusta. Toinen taas oli hyvin hiljainen, rauhallinen ja kohtelias. He kertoivat, että olivat olleet kaksi viikkoa sitten myös Tuvalulla ja piti oikein ruveta laskemaan päiviä, että miten ei nähty toisiamme siellä. Ilmeisesti he olivat tulleet sinne juuri kun me lähdettiin. Uskomatonta. Hekin sanoivat, että ei ollut helppoa tämän Pukapukan-reissun varaus ja oli kuulemma tarvittu 42 sähköpostia Rarotongan toimistoon, ennen kuin asia saatiin jotenkin selväksi. Kuulin hiukan myöhemmin, että tämä pariskunnan huuliveikko on maailman ykkönen (MTP) saarten osalta, eli ei todellakaan ole mikään turha äijä nyt meillä tässä kyydissä. Hänellä on aivan sama lähtökohta kuin minulla, eli maiden kerääminen ei niinkään ole se pääasia vaan saaret. En ole ikinä listannut omia saaria ja taidankin jossain vaiheessa alkaa listaamaan ja haastamaan tätä miestä oikein toden teolla. Sanotaan nyt tässä kohtaa vielä selvennykseksi, että kyse on siis miesparista. Kyllä. Tätähän ei tarvitsisi nykymaailmassa kai enää edes mainita, mutta koska ollaan menossa hyvin syrjäisille ja uskonnollisille saarille, niin tulee olemaan mielenkiintoista seurata, miten asiaan suhtaudutaan. Aihehan ei ole ollut Tyynenmeren saarilla ikinä mikään tabu, mutta uskontojen mukana on ikävä kyllä tullut tätä kapeakatseisuutta.

Pukapuka

Aitutakilla pysähdyttiin tankkaamassa noin 20 minuuttia, jonka jälkeen noustiin jälleen moottorit päristen ilmaan ja suunta kohti tarunhohtoista Pukapukaa. Nyt se todellakin oli tapahtumassa! Olin aivan innoissani ja teki mieli jo kiipeillä pitkin koneen seiniä. Aitutakilta Pukapukalle kestää siis vielä uskomattomat neljä tuntia ja se on kuulkaas pitkä aika istua pienessä potkurikoneessa aavan meren yllä. Nyt puhutaan todella syrjässä olevasta paikasta ja Tuvalu ei ollut vielä yhtään mitään tähän verrattuna. Tuvalulle tulee ainakin kerran viikossa lento, Pukapukalle vain muutaman kerran vuodessa. Meille sanottiinkin lähtiessä, että teidän päätös varata tämä matka oli näiden saarten kannalta todella positiivinen asia. Tyhjää konetta tänne ei nimittäin lennetä. Tässä meidän lennon mukana tulee nyt siis samalla tarvikkeita ja postia perille. Hetkinen? Jos näen, että meillä on täällä joku Coca-Cola laatikko mukana, niin pudotan sen kyllä mereen!

Lennon aikana saatiin jo viime Aitutakin reissulta tutusta ravintolasta mukaan poimitut isot sämpylät, joita mässätessä ja lentäjien toimintaa seuratessa aika meni kuin siivillä. Kuuntelin lennon aikana myös hiukan musiikkia ja nyt oli valittava huolella mitä kuuntelee, sillä loppuelämän ajan tulee matkan aikana kuunnelluista kappaleista varmasti nämä hetket mieleen. Hiukan sama juttu kuin, että ei ikinä kannata laittaa soittoääneksi puhelimeen mitään lempikappaletta, sillä sitten jos tulee huonoja puheluita, yhdistyy kyseinen kappale aina johonkin negatiiviseen. Matti Nykäsen yllätysten yö ja Martti Servon, mikä on kun ei taidot riitä, oli nyt siis skipattava soittimessa.

Pukapukan legendaarinen "causeway"

Noin tunti ennen Pukapukalle laskeutumista lennettiin todella upean Suwarrowin-atollin yli, jossa Robert Dean Frisbie aikoinaan sitoi itsensä ja lapsensa puuhun, syklonin riehuttua ja tuhottua melkein koko atollin. Uskokaa tai älkää, sen myrskyn tuhot on edelleen ylhäältä nähtävissä: koko atolli meni muutamasta kohdasta halki. Olipa mahtavaa katseltavaa ja kaiken huipuksi pilotti teki vielä muutamia kaarroksia saaren yllä, että varmasti nähtiin kunnolla. Tässä kohtaa alkoi jo tunnelmat nousta pilviin. Onneksi pilviä ei ollut tänään esteenä ja lentäjä sanoikin, ettei ole ikinä lentänyt tätä reittiä niin, ettei tarvitse kertaakaan lentää pilven sisällä. Kaikki mahdolliset onnettaret oli meidän puolella tänään.

Juuri ennen Pukapukan ilmestymistä horisonttiin, ylitettiin vielä pieni Nassaun saari ja Te Arai-riutta. Olin katsellut tätä Puka-Pukan ilmakuvaa vuosien varrella niin paljon, että sen näkeminen oikeasti edessä oli kuin unta ja pelkäsin koko ajan että herään. Laskeutuminen oli tietysti aivan huikeaa nähtävää, ja siinä vaiheessa kun kiitorata näkyi suoraan edessä, alkoi koneessa kauhistunut puheensorina. Aiotaanko oikeasti laskeutua tuohon? Ei kai nyt sentään? Kiitorata näytti todella pelottavalle, mutta laskeutuminen hiekalle oli kuitenkin todella tasainen ja heti pysähtymisen jälkeen kuultiin lentäjän ikuisesti mieleenpainuvat sanat: Welcome to Pukapuka! Mieleen tuli kaikki kamalat ja pimeät talvi-illat kotona, jolloin makasin Robert Dean Frisbien kirja kourassa sängyssä ja mietiskelin, että minkähänlaista Puka-Pukalla mahtaisi oikeasti olla? Nyt oli korkea aika selvittää se asia! Turvavyö napsahtaen auki ja minun matkustushistorian jännittävimmät hetket oli käsillä!

Pukapuka

Asukkaita noin 400

Käsittämättömän hienoa

Puka-Puka sijaitsee noin 1500 kilometriä Rarotongalta pohjoiseen ja on yksi Cookinsaarten - ja koko Tyynenmeren yksinäisimpiä ja koskemattomampia atolleja. Syrjäisyys on auttanut paikallista kulttuuria selviytymään vuosisatoja lähes muuttumattomana, eikä muualla Tyynellämerellä raivonneet sotatoimetkaan ikinä tänne asti onneksi yltäneet. Saari tunnetaan myös nimellä "vaarojen saari" ja "kauniiden naisten saari". Saarella on oma Pukapukan kieli, mutta myös Cooksaarten maoria ja englantia puhutaan jonkin verran. Yhteisöllisyys on Pukapukalla hyvin vahva ja kaikki tehtävät jaetaan tasaisesti asukkaiden kesken. Mitään yksityisomaisuutta ei täällä tunneta. Kyläpäälliköt jakavat työt ja tällä toimivalla järjestelmällä on menty vuosisatoja. Robert Dean Frisbie kutsuukin tätä järjestelmää kirjassaan huumorimielellä maailman ainoaksi onnistuneeksi kommunistiseksi hallitukseksi. Nykyiset Pukapukalaiset polveutuvat perimätietojen mukaan 14:sta miehestä ja muutamasta naisesta, jotka selviytyivät katastrofaalisesta myrskystä noin 500 vuotta sitten. Merirosvot ja Fidziläiset kannibaalit myös harvensivat saaren väkilukua aina ajoittain. Tällaisessa tilanteessa selviytyminen ja atollin uudelleenasuttaminen tyhjästä vaati hiukan erikoisempaa "perhesuunnittelua" ja sen takia täällä on ollut aina suosiossa hiukan "vapaamielisempi" meno. Toki uskonnot on yrittäneen parhaansa mukaan tätä paikallista kulttuuria ja tapoja tuhota. Mielenkiintoisena faktana myös, että Puka-Pukalta on löydetty koiran luita, jotka on ihan tieteellisesti ajoitettu ajalle 2300 vuotta ennen ajanlaskun alkua! Mitä ihmettä!? Oletan, että jos koiran luita löytyy, niin silloin on myös ihmisten täytynyt olla täällä paikalla. En usko, että Turre on uimallakaan tänne keskelle Tyyntämerta eksynyt. Tämä jos joku on Muinaiset avaruusoliot materiaalia ja vaatii ehdottomasti lisäselvitystä.

Hautoja Pukapukalla

Saatiin heti koneesta ulos tullessa komeat, hyvältä tuoksuvat kukkaseppeleet (leit) kaulaan ja kiitoradalla meitä oli yllättäen vastassa myös valtava katujyrä (kyllä vain), jolla matkatavarat kuljetettiin veneelle. Tämä oli kyllä erikoisin ja hauskin tavarakuljetus, mitä olen ikinä maailmalla nähnyt! Katujyrä kuulemma oli ajettu laskuveden aikaan riuttaa pitkin pääsaarelta tänne ja se kuulosti jo kyllä niin uskomattomalta jutulta, että piti pariin kertaan varmistaa, että kuulinko nyt ihan oikein?? Miten ihmeessä se muka oli mahdollista? Lentäjät olivat kuitenkin kuulemma nähneet kuvia tästä operaatiosta, joten pakkohan se oli lopulta uskoa. Käveltiin kiitoradalta noin 300 metriä, halki viidakon rantaan, jossa avautui heti sellainen paratiisimaisema, että meinasi silmät poksahtaa päästä. Robert Dean Frisbie oli varsin oikeassa väittäessään löytäneensä täydellisen paratiisin. Näin jopa kuuluisan "Matauea pointin" siintävän saaren päässä! Lämpöasteet oli täällä aivan eri luokkaa kuin Rarotongalla ja naama oli kaikilla hiestä märkänä kävelyn jälkeen. Olipa todella kuuma päivä! Irlantilaiset sanoivat kävellessä, että kalliissa hotellissa Rarotongalla oli alkaneet turistien pinnat kiristymään, sillä jos tulet viikon lomalle, maksat 500€/yö, eikä tarkene edes mennä uimaan, niin saattaa hiukan "ahistaa". Toinen näistä Irlantilaismiehistä näytti matkalla jo todella uupuneelta kuumuudesta ja saapa nähdä miten tässä vielä käy.

Charlie Frisbie

Venematka Ko:n saarelta Wale:n saarelle kesti noin 30 minuuttia ja matkan aikana ehti hiukan kasailla ajatuksia, raikkaan merituulen viilentäessä ylikierroksilla käyneitä aivoja. Vene liukui tyynen laguunin päällä kuin pumpulissa ja päivä ei olisi enää mitenkään voinut olla hienompi. Walen rannassa meitä oli vastassa saaren ainoa auto ja iso peräkärry, johon hypättiin laukkuinemme kyytiin. Ja mitä näen heti ensimmäiseksi automatkalla: kaksi koululaista kävelee tienreunustaa ja molemmilla on Angry Birds reput selässä! Uskomatonta! Niin pitkälle ei näköään maailmassa syrjään pääse, etteikö Suomi tulisi jotenkin vastaan. Ja nyt vasta älysin, että lavalla mukana olleet miehet olikin itseasiassa meidän lentäjät, jotka olivat vaan vaihtaneet vaatteet jossain. Olipa melkoinen muutos ja luulin heitä ihan paikallisiksi saarelaisiksi.

Nyt kerron heti alkuun hiukan huonoja uutisia niille, jotka tulevat tänne Pukapukalle ainoastaan kauniiden naisten ja sensuaalisen tanssin perässä. Naiset on toki kauniita - niin kuin kaikki naiset on - mutta ikäluokka 18-40v (sekä miehet että naiset) näyttäisi minun nopean silmäyksen mukaan puuttuvan Pukapukalta lähes kokonaan. Mitä ihmettä? Konettakin oli tankkaamassa teini-ikäset sällit, eikä venekuskikaan kovin vanhalta näyttänyt. Tässä on nyt joku outo mysteeri meneillään. Olisiko niin, että täältä lähdetään heti 18 ikävuoden tienoilla opiskelemaan tai hankkimaan "leveämpää leipää", ja kauniit naiset, joista tämä Pukapuka on maailmankuulu, löytyykin mahdollisesti hajallaan Rarotongalta, Uudesta-Seelannissa ja Australiasta? En tiedä - mutta epäilen asian olevan juuri näin. Lapsia täällä on sitävastoin väkilukuun suhteutettuna todella paljon ja mietiskeltiin juuri, että koska täällä ei voi käsittääkseni synnyttää, niin täytyy tulla todella kalliiksi lähettää äidit aina Rarotongalle synnyttämään. Se on valtava matka! Millä sinne mennään ja kuka tämän kaiken maksaa? Paljon mielenkiintoisia kysymyksiä roikkuu ilmassa, mutta aikaa on liian vähän kaiken selvittämiseen.

Lapset kirkon pihamaalla

Rannasta ajettiin paikallisen perheen pihaan, jossa oli varattu meille tulevaksi yöksi majoitus. Eli oltiin nyt aivan virallisesti Roto:n kylän asukkaita. Tämä saaren ainoa autokin oli näköjään juuri tämän perheen omistama, eli he ovat varmaan Pukapukan mittapuulla melko varakasta väkeä. Vai onkohan autokin kaikkien saarelaisten käytettävissä? Heillä oli myös pieni kioski tässä talossa ja vanhaa kunnon punaista colapurkkia pisti tietenkin heti ensimmäisenä silmään. Aaargh! Tämä oli hyvä uutinen irlantilaisille, sillä he eivät pysty elämään montaa tuntia ilman limonadia ja päivittäistä sokerilatausta. Lentäjät ja irlantilainen pariskunta majoittuivat eri paikassa, joten he jatkoivat matkaa meidän majoitukselta vielä eteenpäin.

Isäntäperhe oli oikein mukava ja heillä oli kuusi lasta, jotka kaikki poikia. Lapset oli tietysti aluksi aivan kauhuissaan, että mitä ihme tyyppejä tänne nyt oikein lappaa sisään, mutta tottuivat kyllä pian uusiin naamoihin. Kuultiin, että ruokavarasto täytyy pitää aina lukossa, sillä talossa on kuusi poikaa ja jos ovi jää auki, katoaa kaikki ruoka hetkessä. Manihikiläinen opas varoitteli meitä jo tullessa, että täällä on sitten perinteisenä tapana, että isäntäperhe nukkuu lapsineen teidän sängyn ympärillä lattialla, joten älkää pelästykö. Ei tässä nyt ihan vähästä pelästytä, joten nukkukoot minun puolesta ihan missä haluavat. 

Mainstreet Pukapuka

Kuultiin myös, että laiva joka joskus harvoin tuo tänne tarvikkeita on nyt jo viisi viikkoa myöhässä ja itse asiassa se oli nyt lopullisesti kosahtanut ja parhaillaan hinattavana takaisin kohti Rarotongaa. Tulee siis menemään vielä pitkä tovi ennen kuin laiva tänne asti tulee. Tarvikkeita on jo tällä hetkellä hyvin huonosti (paitsi Coca-Colaa), joten päätettiin lahjoittaa meidän laukussa kulkevat pähkinäpatukat välittömästi oikeaan tarpeeseen. Laivaa ei tullut myöskään Frisbien kirjassa pitkään aikaan, joten kaikki kuulosti hyvin tutulle. Mikään ei ole täällä vuosien saatossa muuttunut. Paikallisesta ruoasta ei täällä silti ole puutetta, sillä vuosisatojen aikana on opittu selviämään omillaan ilman mitään ulkopuolista apua. Kalaa, kookoksia ja taroa löytyy niin että pöydät notkuu. Nykyään kuulemma espanjalaiset kalastusalukset ovat joka paikassa oikea kauhu, sillä ne imuroivat kaikki kalat tullessaan, eivätkä välitä mistään rajoituksista tippaakaan. Tällaisen aluksen käynnin jälkeen on aina kala tiukassa. Suosittelenkin nyt siis boikotoimaan kaikkea espanjalaisten kalastamaa kalaa, kunnes hommaan saadaan joku tolkku. Rarotongalla oli ollut jopa valtava mielenosoitus äskettäin asian johdosta, mutta poliitikot on ilmeisesti voideltu tukemaan tätä törkeää kalavarkautta.

Saatiin heti tullessa ruokatarjoilu, jossa oli kalaa, riisiä, taroa, kookoksia, papaijaa, banaaneja jne. Olipa runsasta ja ei todellakaan oltu varauduttu tällaiseen kestitykseen. Yksinkertaista mutta oikein hyvää. Kookoksia hulahti kurkkuun samantien kaksi kappaletta, koska päivä oli aivan uskomattoman kuuma! Isäntäperhe sanoi meille, että tämä on nyt myös teidän koti, joten menkää ja tulkaa ihan mielenne mukaan. Hyvin ystävällistä väkeä ja varmasti oli heilläkin jännät paikat vastaanottaa vieraita maapallon toiselta puolelta.

Kirkko

Koska aika oli kortilla lähdettiin heti ruokailun jälkeen kävelemään ulos ja tehtiin paahtavasta kuumuudesta huolimatta hyvin kattava kierros ympäri saarta. Muistelin Frisbien kirjassa mainittua kävelyä ja tuttuja maamerkkejä. Olen melko varma, että kirjassa mainittu hautuumaa ainakin oli suoraan meidän majoituksen vierustalla, koska tuntomerkit täsmäsi täysin siihen. Kirkko taasen sijaitsi suoraan meidän majoituksen edessä. Robert Dean Frisbien pyörittämän kaupan sijainnista en saanut ihan varmaa selkoa ja voisiko sitä taloa enää edes olla olemassa? Tuskin. Jossain tässä kirkon vastapäätä se kuitenkin aikoinaan sijaitsi. Ihmiset olivat hyvin yllättyneitä aina meidät nähdessään ja lapset vilkutteli ja huuteli meille vielä sadan metrin päästäkin. Toivottavasti jotain ystävällistä. Olen kyllä ihan varma, että tästä meidän tulosta oli varoiteltu jo hyvissä ajoin koko saaren väestöä. Käveltiin myös kuuluisa "silta", josta ihmiset Robert Dean Frisbien mukaan aikoinaan putoilivat kännissä veteen. Ikävä kyllä vuoden 2005 sykloni teki pahaa tuhoa sillalle (puhumattakaan koko saaresta), mutta melkein täysin samalta maisema silti näytti kuin vanhassa kuvassa. Käveltiin myös saaren toiselle puolelle, jossa Frisbien tekemän kartan mukaan sijaitsee "copra makers Village" - ja siellähän se oli edelleen. Täällähän on tapana, että koko saaren väki osallistuu tiettynä vuodenaikana kopran valmistukseen, jolloin eletään useampi kuukausi perinteiseen tyyliin ilman sähköä ja mukavuuksia. Kaikki osallistuvat siis yhteisiin tehtäviin, kuten vaikkapa aidan pystytykseen, joka oli kuulemma alkamassa huomenna. Sitä en tiedä, maksetaanko tällaiseen yhteisöllisyyteen perustuvassa järjestelmässä jonkinlaista kansalaispalkkaa ihmisille vai miten tämä homma oikein toimii? Mutta toisaalta, mihin täällä edes rahaa tarvitsisi?

Yksinäinen palmupuu

Palattiin kävelyn jälkeen takaisin majatalolle, koska meille oli järjestetty yhteinen kyyti paikalliselle koululle ja pieni kiertoajelu ympäri saarta. Ajettiin ensin läpi saaren keskiosan, jonne ei normaalisti ole asiaa, sillä alueen kookokset ja ruokavarat on varattu ns. "pahan päivän" varalle. Kerron hiukan myöhemmin, mitä tapahtuu jos esimerkiksi varastat täältä alueelta kookoksia. Paikalle oli myös rakennettu suuri rakennus, johon koko saaren väki voi mennä syklonin uhatessa turvaan. Meidän Manihikiltä kotoisin oleva opas ihmetteli meille, että ei voi käsittää, miksei rakennusta käytetä mitenkään muuten hyödyksi? Seisoo vaan aivan tyhjän panttina keskellä viidakkoa.

Koululla ei ollut tähän aikaan enää oppilaita paikalla, mutta juteltiin opettajien kanssa ja koululaisten tekemiä käsitöitä oli myös mahdollisuus ostaa. Kaikki oli uteliaita, että miten ihmeessä ollaan tänne Pukapukalle oikein päädytty ja kerroin tietysti oman tarinani. Porukka oli hyvin yllättynyttä ja ihmetteli, että olenko todellakin kulkenut jo kahdeksan kuukautta Book Of Pukapuka laukussa ja onko oikeasti koko reissu suunniteltu vain tätä kohdetta varten? Kyllä vain. Paikalliset olivat hyvin otettuja tämän kuultuaan ja irlantilainenkin sanoi, että sinä olet kyllä niin hullu tyyppi, ettei voi kuin arvostaa. Jätkä tulee oikeasti tänne maailman toiselta puolelta ja raahaa tiiliskiven kokoista kirjaa koko matkan niska vääränä laukussa mukana. Kaikki halusivat tietysti nähdä tämän maagisen kirjan ja se on minusta karmea juttu, ettei täällä ole kyseistä opusta ihmisten luettavissa. Jos jostain saan joskus ylimääräistä rahaa, niin lähetän tänne näitä kirjoja. Totesivat vaan, että koko heidän kirjaston kirjat ei maksa yhtä paljon kuin tämä yksi ainoa kirja.

Koulun jälkeen oli luvassa tämän reissun kohokohta, nimittäin olin jo kysellyt oppaalta ja kaikilta, että olisiko täällä saarella mahdollisesti enää ketään Robert Dean Frisbien jälkeläisiä olemassa? Yksi oli nyt paikallistettu ja nyt oltiin menossa häntä tapaamaan! Ajettiin hyvin vaatimattoman talon eteen Ngaken kylään, josta ulos asteli saaren vanhin mies, ei enempää eikä vähempää, kuin Robert Dean Frisbien poika: Charlie Frisbie! Hän on kuuluisa koko Tyynenmeren alueella ja Charlieta kutsutaan ihan aiheesta "Tyynenmeren viimeiseksi cowboyksi". Hänestä on tehty lukuisia lehtijuttujakin ja ties mitä. Tämä oli nyt kyllä niin uskomaton juttu, että suuta kuivasi ja hikoilutti. Vasta äsken vielä istuin Rarotongalla lukemassa Book of Pukapuka -kirjaa ja kaikki jutut tuntui ihan vaan jonkinlaiselta fantasiamaailmalta. Nyt aivan yhtäkkiä olinkin sinkoutunut sisään tämän maagisen kirjan maailmaan ja leijuin jossain fantasian ja todellisuuden välimaastossa. En olisi ikimaailmassa uskonut, että tapaan vielä ihmisen, joka liittyy olennaisena osana melkein sata vuotta vanhan kirjan tapahtumiin. Pyysin tietysti heti nimikirjoituksen minun kirjaan ja Charliekin ihmetteli tätä todella vanhaa versiota Book Of Pukapukasta. Hänellä oli vain repaleinen paperiversio samaisesta kirjasta. Päästiin myös käymään sisällä talossa rapsuttelemassa aivan pieniä kissanpentuja ja nähtiin jopa kaikkia vanhoja valokuvia. Tämän vierailun takia pelkästään olisin jo voinut maksaa koko tämän retken hinnan. Olipa mahtava kokemus ja toivottavasti Charlielle elämä suo vielä paljon terveitä vuosia Pukapukalla.

Ennen auringonlaskua käytiin vielä uimassa ja kylläpä viilensikin mukavasti kehoa pieni laguunissa kelluskelu. Kello 19 oli koko retkiporukka kutsuttu lentäjien majoitukselle, jossa oli grillattua kalaa ja jopa viiniä tarjolla. Nämä kamat oli tietenkin meidän lentoyhtiön mukanaan tuomia ja mitään viinejä on ihan turha olettaa täällä muuten ikinä näkevänsä. Kuultiin illan aikana kaikenlaisia lentojuttuja, joista tärkein oli, että tälle reitille on mahdollisesti tulossa uusi kone, joka saattaisi laskea lentojen hintaa ja nopeuttaa tänne pääsyä huomattavasti. Tämä olisi todella mahtava juttu, mutta epäilen kuitenkin vielä hyvin vahvasti. Minkä takia kannattaisi lentää isommalla ja nopeammalla koneella tänne, kun ei täällä ole yhtä ainutta virallista majoitustakaan. Lentäjät olivat ihmeissään kun kerrottiin Tuvalun kentästä, jossa koirat pääsi vapaasti juoksentelemaan kiitoradalla. Kerran oli kuulemma Aitutakilla kone törmännyt kanaan ja koneeseen oli tullut kymmenien tuhansien eurojen tuhot, että ei ole mitään ihan pieniä ongelmia nämä. Kuultiin myös, että lentäjät aina katsovat silmämääräisesti matkustajat läpi ja päättävät sitten paljonko rahtia voidaan koneeseen ottaa. Meitä oli kuulemma katsottu sillä silmällä ja iloisesti todettu, että nyt vaan reilusti rahtia lisää sisään. Huumorimiehiä nämä äijät ja hiukan on näköjään rennompi tyyli täällä illanviettojen suhteen kuin normaalisti. Rentoja äijiä, mutta silti todellisia ammattilaisia, sillä näitä koneita ei mitkään tietokoneet ohjaile, vaan koko matka ja kaikki laskeutumiset on ihan itse klaarattava.

Yö laskeutuu Pukapukan laguunin ylle

Kello 22 aikoihin käveltiin takaisin majoitukselle, jossa koko perhe oli vielä pihalla istuskelemassa ja iltaa viettämässä. Sisällä oli kuulemma aivan liian kuuma olla. Pienin lapsi makasi perinteisellä matolla maassa ja äiti heilutteli käsin tehdyllä viuhkalla jatkuvasti lapsen yläpuolella. Mentiin istumaan samaan porukkaan ja saatiin kookoksia ja utoa vielä iltapalaksi. Uto on kuulemma Pukapukan omena. Oli todella mahtavaa jutella kirkkaan tähtitaivaan alla heidän kanssa ja kuulla kaikenlaisia tarinoita saarelta. Uskomatonta mutta totta, täällä on todellakin edelleen käytössä käytäntö, että sääntöjä (paikallisia lakeja) rikkovaa henkilöä rangaistaan kohtelemalla häntä rikoksen vakavuudesta riippuen, tietty määrätty aika lapsena. Ja tämä aika voi myös olla todella pitkä. Pukapukan oma kriketti (kirikiti) on myös tärkeä osa saaren kulttuuria, mutta tämän kriketin säännöt on hyvinkin omanlaiset. Kylien välillä on todella kova kilpailu ja pelin aikana on kaikenlainen kuittailu ja häirintä sallittua. Mikäli järjestävä kylä on tehnyt liian vähän ruokaa tarjottavaksi, tuomitaan peli jo siltä seisomalta hävityksi. Todella provosoivat voitontanssit tanssitaan suoraan häviäjien nenän edessä ja kylän naiset antavat myös häviäjien kuulla kunniansa. Minkäänlainen väkivalta ei sen sijaan ole ikinä sallittua ja siitä napsahtaa aiemmin mainittuja rangaistuksia välittömästi. Häviävä kylä joutuu siis yleensä valmistamaan voittajille ruokaa tai tekemään työtehtäviä ja Frisbiekin huvittuneena mainitsee kirjassaan, että täällä saatetaan pelata useampi päivä siitä, että voittajajoukkue välttyisi muutaman tunnin työltä. Kuultiin myös mielenkiintoisena tietona, että vuoden 2005 syklonin seurauksena laguunin sisään oli tullut iso hai, joka edelleen pyörii ympäri laguunia. Hyvin mielenkiintoisesta ja erikoiesta perinteestä, tango-tangosta, en nähnyt päivän tai illan aikana havaintoja, mutta en pidä mahdottomana, että sekin perinne olisi vielä voimissaan. Tango-tango on siis hyvin erikoinen Pukapukalainen "hippaleikki" ja lopusta saat kyllä itse ottaa selvää. Lue vaikka Robert Dean Frisbien "Island Of Desire", jonka saa ladattua netistä ilmaiseksi.

Pukapukan ilmastointi

Huomattiin illan aikana sama hauska asia kuin Frisbie kirjassaan, että vaikka miten selität kotimaatasi ja yrität piirtää paperille, niin aina vaan puhutaan saaresta. "Kuinka paljon ihmisiä teidän saarella on? Minkälainen kirkko teidän saarella on? Mitä syötäviä lintuja teidän saarella on? Ei kai teidän saarella ole koiria?" Jännästi täällä siis selvästi pelätään koiria, koska niitä ei paikalliset ihmiset ole nähneet ja miettivät, että jotain hirviöitä niiden täytyy varmasti olla, kun on kerran kirous annettu. Näihin kaikkiin meille esitettyihin "saarikysymyksiin" oli onneksi näin "saarelaisena" (Kotkansaari) hyvin helppo vastata. Täällä ei voi ihmiset mitenkään käsittää mantereen käsitystä ja heille kaikki maailman paikat on vain pieniä saaria meressä. Hyvin harva ihminen on käynyt Pukapukan ulkopuolella, puhumattakaan jostain isommasta mantereesta. Huomasin, että tässä vaiheessa jo koko Pukapuka tiesi miksi oltiin täällä ja moni kyseli minun mukana kulkevasta kirjasta. Hyvin nopeaa ja tehokasta on siis tiedonkulku täällä. Annoin ihmisten selailla kirjaa ja siellä on kuulemma seassa niin vanhaa kieltä, että edes paikallisetkaan ei enää ymmärtäneet kaikkea. Muutama ohikulkijakin pysähtyi ihan vaan kuuntelemaan meidän jutustelua ja välillä heitti omia kysymyksiä sekaan.

Täällä Pukapukalla on myös jännä tapa, että ihmiset juo keitettyä vettä kahvin tai teen sijaan ja kuuman juominen kuulemma viilentää kehoa kuumana iltana. Huomasin, että porukka hiukan salaa naureskeli tätä juttua ja nyt saattoi kyllä olla typerän turistin vedätysyritys meneillään. Sanoin vastaiskuksi, että Suomessa taasen juodaan aina mahdollisimman kylmää, sillä se saa olon tuntumaan lämpimämmältä pakkasessa. Pakkasen käsitystä tosin tuskin kovin moni täällä ymmärsi, mutta kevyttä, leikkimielistä kuittailua ja hyvin hauskaa oli kaikilla. Istuttiin ulkona pitkälle yöhön, jonka jälkeen käytiin vielä rannassa kävelemässä ja katselemassa Pukanpukan tyynen laguunin yllä kirkkaana loistavaa täysikuuta. Jotain todella maagista tässä paikassa on ja tämä oli kokemus, joka varmasti jää loppuelämäksi mieleen. Koska yö oli todella kuuma, perhe oli päättänyt nukkua ulkona ja lapset oli jo unten mailla auton lavalla kun palattiin, joten saatiin koko talo vain omaan käyttöön. Ehkä tosin olisi parempi idea ollut meidänkin nukkua ulkona, sillä jos heillä on sisällä kuuma, niin miten meidän sitten käy?

Huikea päivä ja niin paljon päivän tapahtumia pyörii mielessä, että ei taatusti ole helppo nukahtaa.