*** Missio 6: Spöringin saaren valloitus.

Ensimmäinen telttayö oli suoraan sanottuna syvältä hanurista - sieltä jostain ala-A:n seuduilta. "Japanin konttorilta" tuli hiukan mollivoittoista "iltaraporttia", jota analysoin pitkään, ja toisekseen aamuyöstä oli todella viileää ja pehmustetta selän alla aivan liian vähän. Näin käy kun nörtti yrittää palata luontoon. Virheistä kuitenkin oppii ja pehmuisteiden määrää tullaan jatkossa lisäämään, mikäli tätä hommaa aiotaan vielä harrastaa.

Nyt asiaan...

Telttailua.

Spöringin saari on Tolaganlahdella sijaitseva, legendaarisen kapteeni Cookin nimeämä kunnianosoitus suomalaiselle kasvitieteilijälle Herman Spöringille (1733-1771). Se, miksi Spöring sai tänne oman saarensa, johtuu kaiketi aiemmista tapahtumista Tahitilla, jossa Venuksen ylikulun tarkasteluun tarkoitettu, koko retken kannalta täysin olennainen kvadrantti varastettiin - ja lopulta palautettiin pahasti rikkoontuneena.

Koska Spöring oli kasvitieteilijän ja piirtäjän lisäksi myös taitava kelloseppä, onnistui hänen korjata kyseinen kapine takaisin toimintakuntoon ja tästä kiitoksena hän sai oman saarensa tänne Uuden-Seelannin rannikolle. Näin olen ainakin antanut itselleni ymmärtää. Nyt kuitenkin huonoja uutisia:

Saaren nimi muutettiin jossain vaiheessa Pourewaksi, mikä oli todellinen tunarointi (näin suomalaisen mielestä), sillä olihan tämä kuitenkin itsensä James Cookin haluama nimi tälle saarelle. Miksei sitten samantien muuteta koko Uusi-Seelanti takaisin alkuperäiseksi Aotearoaksi, jos tälle linjalle kerran lähdetään. Toki ymmärrän hyvin myös sen puolen, että tänne vaan tultiin ja nimettiin paikkoja uusiksi, ja Pourewa-nimellä voi mahdollisesti olla jotain todella tärkeitä merkityksiä alkuperäisväestölle. Veikkaan kuitenkin, että ajateltiin, ettei joku tällainen suomalainen Spöring voi olla kovin tärkeä henkilö, joten tämän saaren nimen voi ihan hyvin muuttaa. Kyseinen juttu sapettaa minua ja loinkin saaren Facebookin paikkoihin Spöring Island -nimellä välittömästi. Kyllä Spöring on saarensa ansainnut ja sillä selvä! Nyt kuitenkin valitus seis ja homma käyntiin.

Tuumasta toimeen...

Vene vesille.

Mission impossible kutosen (M6) suorittaminen aloitettiin torstaina 11. helmikuuta, kello 10.30, Herran armollisena vuonna vuonna 2016. Taivas oli tänään täysin pilvetön, asteita 26, mutta edelleen hiukan ikävän tuulista päivän retkeä ajatellen. Eilen jo huolestuneina katseltiin lahdella näkyviä vaahtopäitä ja mietittiin tämän homman realistisia onnistumismahdollisuuksia. Ei suoraan sanottuna näyttänyt kovinkaan hyvälle.

Aamulla käytiin kuitenkin lainaamassa, leirintäalueen asukkaiden vapaassa käytössä olevat kajakit ja nainen tiskillä oli hiukan yllättynyt meidän ideasta lähteä niinkin kauas tänään niillä huitomaan. Onneksi saatiin sentään pelastusliivit kajakkien mukana. 

Kaatuuko vai ei?

Raahattiin veneet välittömästi rantahiekalle, jossa epämiellyttävä totuus alkoi paljastua kaikessa kauheudessaan. Isot aallot löi raivokkaasti rantaan ja kauempanakin näkyi vaahtopäitä joka puolella. Jonain tyynenä päivänä tämä olisi kai ihan helppo nakki - mutta ei tänään! Tästä hommasta oli tuleva oikea henkien taistelu heti ensimetreistä lähtien.

Tänne ei kuitenkaan tultu olosuhteita rannalle ruikuttamaan, joten vene vesille ja suomalaisella jääräpäisyydellä ja sisulla suoraan tulta päin. Heti ensimmäinen aalto antoi suunsoittajalle tyrmäävän iskun päin näköä, heitti kajakin takaisin rantaan ja repäisi äijän mukanaan veteen, riepotellen ja kastellen kaikki vaatteet läpimäräksi, aivan kuin vain ilkkuakseen, että sinä hernekeppi et tästä muuten tänään mene! Itseluottamus rapisi alas kuin räntä jouluna suomessa, ja mielessäkin alkoi näyttämään yhtä synkälle ja masentavalle. Luovuttamisen mahdollisuus leijui jo sakeana ja happamana suolavetenä ilmassa.

Kohti Spöringin saarta.

Koska vaatteet oli nyt joka tapauksessa jo läpimärät, niin perhana sentään, uimalla väkisin kajakki ensimmäisestä aaltolinjasta läpi ja noin sadan metrin päässä rannasta äkkiä kyytiin ja meloen hirmu vauhtia eteenpäin, toivoen, ettei seuraava aalto nouse yhtäkkiä edestä ja palauta takaisin lähtöruutuun. Pääsin seuraavasta linjasta meloen suoraan läpi, mutta Katja joutui rimpuilemaan vielä aikansa aaltojen riepoteltavana, ennen kuin onnistui jotenkin ihmeen kaupalla pääsemään kajakin kyytiin ja pystyssä eteenpäin. Huraa! Ottelu ei ollutkaan vielä taputeltu - toinen erä yllättäen meidän nimiin.

Ranta-aallokosta selviydyttyä alkoi seuraavat haasteet. Ensinnäkin taivas oli täysin pilvetön, joten olo oli kuin grillibroilerilla Prisman tiskillä ja toisekseen kauempana näkyvät aallot näytti todella pelottavalle. Mitään helvatin Spöringin saartakaan ei näkynyt yhtään missään! 

Varoitan nyt oikeasti vielä tästä Uuden-Seelannin auringosta: Vaikka olisi täysin pilvistä ja olisit vuorannut itsesi vaatteilla ja hatuilla tai tinafoliolla, niin jos ei ole kunnon kerros rasvaa iholla (siis aurinkorasvaa), niin palat takuulla aina "munaskuita" myöten. Nauravilla nakeilla on täällä täysin toinen merkitys - etkä halua tietää mikä! 

Lähellä...

Tässä kohtaa ei nyt puuttunut enää kuin joku iso hai kiertelemään kajakin alle, niin olisi ollut täydellistä. Ai onko täällä haita? Sama kuin kysyisi, onko Tokiossa ihmisiä. Pohdittiin jälleen pieni hetki koko homman järjellisyyttä ja hanskojen pudottamista tiskiin, mutta eteenpäin - ainakin toistaiseksi - elävän mieli. Missään nimessä ei haluttu henkeämme tämän mission suorittamiseen vaarantaa, mutta ei myöskään ihan helpolla luovuttaa, koska tätä varten tänne oli pitkä matka tultu. Päätettiin siis edetä aina pieni matka eteenpäin, katsoa miltä näyttää, ja jatkaa tällä tyylillä niin kauan kuin suinkin mahdollista.

"It lies in the Latitude of 38 degrees 22 minutes South, and 4 1/2 Leagues to the Northward of Gable end Foreland. Off the South point lies a small but high island, so near to the Main as not to be distinguished from it. Close to the North end of this island, at the Entrance into the Bay, are 2 high Rocks; one is high and round like a Corn Stack, but the other is long with holes thro' it like the Arches of a Bridge. Within these rocks is the Cove, where we cut wood and fill'd our Water." (James Cook 1769)

Siellä ollaan!

Kuten James Cook äskeisessä päiväkirjamerkinnässään mainitsee, rako Spöringin saaren ja mantereen välissä on niin pieni, että kallio näyttää pitkään aivan yhtenäiseltä. Osa Spöringin saarta olikin siis ollut meidän näkyvissä itse asiassa koko ajan. 

Mitä lähemmäs mantereen päätä tultiin, alkoi lupaavasti näyttämään sille, että pieni aalloton rakonen saattaisi kuin saattaisikin olla saaren ja mantereen välissä, josta voisi yrittää poukamaan livahtaa. Tästä tuli välitön positiivinen lataus elimistöön ja vaikka aallot uhkaavasti poukaman suuntaan käännyttäessä kajakkia heiluttelikin, alkoi tunnelmat väkisinkin nousta. Paahde ei tuntunut enää missään, käsiä ei enää hiertänyt ja kajakki liukui kuin olisi ollut perämoottori perässä.

Fiilistelyä.

Viimeinen paha paikka oli poukamaan sisään mentäessä, jossa vaahtopäät lyö molemmilla puolilla jyrkkiin rantakalliohin ja siihen silppuriin ei parane joutua. Mietiskelin, että perhana sentään, jos kapteeni Cook tuosta välistä meni, niin kyllä menee tämäkin kapteeni! Se seikka ei onneksi tullut mieleen, että kapteeni Cook ei istunut hanuri märkänä, vettä täynnä olevassa, muovisessa kajakissa.

Kun viimeinen este oli kunnialla selvitetty ja liuttiin sisään täysin tyyneen, kirkkaaseen poukamaan, tunnelma oli vähintäänkin huikea! En tiennyt, että Spöringin saari on itseasiassa kuin paratiisi, vaan luulin sitä lähinnä karuksi kalliosaareksi. Ja vielä mitä! Niin mahdottomalta kuin tämä oli alkuun näyttänytkin, niin täällä sitä oltiin! Ehdottomasti tämän reissun tähän astisia huippuhetkiä! Vaikeuksien kautta voittoon - vai mitä ne sanoo.

Hienoa!

Käveltiin ja tutkailtiin saarta noin tunnin verran, jonka jälkeen oli ikävä kyllä taas aika hypätä kajakkeihin ja aloitettava paluumatka. Hengissä olisi sinänsä ihan kiva päästä myös takaisinkin. Tällä välillä tuuli oli vielä hiukan voimistunut ja ajoittain oli todella pelottavaa, kun aalto nosti takaapäin kyytiinsä, vieden hetken mukanaan ja työntäen taas ohi mennessään vähintään yhtä paljon takaisin taaksepäin. Melkein merisairaaksi tuli tässä kyydissä. Jotenkin onnistuttiin kuitenkin rimpuilemaan itsemme takaisin rannikon tuntumaan ja olin jo noin sadan metrin päässä rannasta, kun takaa kuului nouseva, suhiseva ääni ja kapteenista tuli hetkessä matkustaja. Kajakki ympäri ja äijä aallon mukana, suolavettä röörit täynnä melkein rantaan asti. Onneksi olin jo ajoissa varautunut siihen, että uimareissu saattaa vielä tulla ja olin kiinnittänyt huolellisesti kaikki kamat itseeni, joten mitään ei kadonnut ja kamerakin pysyi kuivana.

Katja pääsi hurjalla säkällä melkein rantaan saakka, mutta lopulta kohtalo oli sama kuin minulla. Jos tällainen aalto olisi tullut kauempana rannasta, niin olisi ollut vitsit vähissä. Kahdella kajakilla meloessa on toki se hyvä puoli, että toinen on aina apuna jos jotain sattuu. Meri haki siis vielä säälittävää iskua vyötärön alle lopussa, mutta ei turha yritys - voitto selkein tuomariäänin meille! Missio voitiin täten julistaa suoritetuksi torstaina 11.2.2016, kello 15.

Ilta meni päivän tapahtumia fiilistellessä ja jopa yhdet New Zealand lagerit joutui kaupasta hakemaan ja juhlistamaan onnistunutta päivää! Tänään varmasti uni maittaa, joskin päässä heittää ja tuntuu kuin olisi edelleen laineilla.

Tästä on todella hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja...