Adelaide - Australia

Herätys Wellingtonin YHA:lla kello 03 (oujea, tico-tico!) ja taksilla (15€) välittömästi kohti lentokenttää. Nyt on nukuttu viimeiset päivät niin huonosti, että kellon soidessa sapetti ja ahdisti oikein urakalla, eikä olisi todellakaan kiinnostanut lähteä raahaamaan laukkuja ympäri ämpäri Australiaa. Tämän siirron jälkeen on ihan pakko levätä muutama päivä. Ja nyt kun oli eilen kaikki liput, laput, viisumit ja varaukset hienosti tulostettu paperille, niin ketään ei sitten kiinnostanutkaan niitä nähdä. Sellaista elämä on. Olipa kuitenkin hieno Taru sormusten herrasta -teema tällä Wellingtonin kentällä ja hetkeksi karisi unet silmistä. Wau!

Wellington airport

Päivän ensimmäinen lento nousi ilmaan tasan kello 06, yhtiönä australialainen Qantas ja koneena Boeing 737-800. Hyvä lento, ei mitään valittamista - mutta mikä ihmeen Qantas? Sitä asiaa pohtiessa meni 3 tuntia 30 minuuttia - kuin siivillä - ja aurinkoiseen Brisbaneen laskeuduttiin kello 8.30 paikallista aikaa. Olipa maailman hitain vaihtoyhteys kotimaan jatkolennolle täällä Brisbanen kentällä ja en pysty käsittämään, mikä siinä voi kestää jos liput on valmiina, paikat koneessa on valmiina, kaikki on valmiina... Jestas sentään! Onneksi oli reilusti aikaa ennen seuraavan koneen lähtöä.

Brisbanen terminaalissa muutama tunti nuokkumista, haukottelua ja yleistä voivottelua, jonka jälkeen seuraava putkilo ilmaan ja nokka kohti Adelaidea. Kone oli jälleen 737-800 ja lentoaika noin 2 tuntia 30 minuuttia. Yritin kentällä netistä selvittää, mitä ihmettä Qantas oikein tarkoittaa ja ikävä kyllä se on niinkin tylsä juttu kuin: "Queensland And Northern Territory Aerial Services". Kuvittelin mielessäni jotain paljon mielikuvituksellisempaa. Tämä tulee olemaan meille nyt jo neljäs Australian visiitti, joten tällä kertaa ei ole paineita tehdä mitään erikoista, koska pakolliset Ayers Rockit, aavikkoretket ja muut jutut on hoidettu pos listalta jo edellisillä reissulla.

G'day, mate!

Adelaide on noin 1 225 000 asukkaan kaupunki Etelä-Australiassa ja koska oneworld-allianssin lennot on meille ilmaisia, niin päätettiin tässä kohtaa tehdä ihan huvittelumielessä tällainen koukkaus Uudesta-Seelannista Adelaideen ystävää tapaamaan ja katsomaan, mikä on ns. pössis kyseisessä maailmankolkassa. Adelaidessa ei ole ikinä ennen käyty, joten ihan kiva juttu senkin suhteen. Nyt jos joku ajattelee, että "katoppa vaan, onhan niillä jotain muitakin ystäviä maailmalla kuin japanilaisia" - niin ei ole - tämäkin on japanilainen. Hänen aviomies on kyllä ihan aito australialainen, eli paikallistuntemusta Adelaiden suhteen on luvassa. Tavattiin heidät viimeksi Tokiossa 2011, juuri ennen isoa maanjäristystä, joten siitäkin aiheesta riittää muisteltavaa.

Kun tultiin Adelaiden lentokentältä ulos laukkuinemme, niin pamahti sellainen kuumuus päin pläsiä, että harvemmin on tullut maailmalla vastaan. Ulkona oli tänään asteita kevyesti 36 ja kuumuus tuntui huomattavasti rajummalta ja pistävämmältä kuin Uudessa-Seelannissa. Otettiin paikallisbussi keskustaan, jossa sekoiltiin aikamme, kunnes viimein löydettiin oikea jatkoyhteys kohti majoitusta. Pakko oli inveistoida useampaan juomaan matkalla, koska kehon nestetasapaino alkoi olla jo malkoisella koetuksella.

Pysäkiltä oli vielä yli kilometri kävelyä ja siinä vaiheessa kun päästiin perille, oli varmasti jokainen tankattu nestepisara kehosta valutettu jälleen ulos. Majoitukseksi Adelaidessa varasin Granada Motor Inn-motellin (50€/yö), joka oli ihan hyvä ja siisti - joskin sijaitsee hiukan keskustan ulkopuolella. Sijainti on hauskasti keskellä Adelaiden hienointa ja kalleinta kaupunginosaa ja jengi kyttäilikin kauhistuneena aidattujen pihojen suojista: "herran jestas sentään, jotain köyhiä reissaajia tulee alueelle! Nyt ovet äkkiä lukkoon ja hälyt päälle!" 

Ja sellainen "hauska" klassinen juttu kävi motellilla, että juuri kun olin saanut suihkussa shampoot päähän, niin eiköhän veden tulo lopu suihkusta totaalisesti. Kukaan ei viitsinyt sitten ilmoittaa tällaisesta vesikatkoksesta asukkaille yhtään mitään. Toisekseen tässä meidän naapurihuoneessa majailee tapaus, jolla on naama kokonaan tatuointien peitossa ja äijä istuskelee oven edessä lattialla päivät pitkät juomassa kaljaa ja murahtelee jotain ohi mennessä. Hiukan pelottava tapaus. Ikävä kyllä Australian YHA-hostellit on niin järkyttävissä hinnoissa, että niihin meillä ei ole mitään asiaa. Jos hostellihuone maksaa 60-90€/yö, niin ei ole kyllä mitään tolkkua enää missään! Motellille kirjautumisen jälkeen käytiin vielä lähikaupassa hakemassa ruokaa ja ensimmäinen päivä oli sillä selvä. Unta kaaliin ja äkkiä.

Pitkästä aikaa hyvin nukutun yön jälkeen käveltiin Adelaiden keskustaan (noin 5 kilometriä) ja reitti kulki hienon puiston läpi, jossa lenteli aivan uskomaton värikkäiden lintujen kirjo ja ilmassa oli koko matkan miellyttävä Eukalyptuksen tuoksu. Ilmakin oli tänään viilentynyt sen verran, että oli todella mukavaa kävellä. Puissa lenteli ja vihelteli ainakin sateenkaariluria ja kultatöyhtökakaduja, ihan näin vain muutamia tunnistettuja otuksia mainitakseni. Olipa mahtavaa katseltavaa, sillä tällaisia lintuja ei suomalainen ole tottunut luonnossa satamäärin näkemään. Matkalla oli myös japanilainen puutarha (Himeji garden), jossa käytiin istuskelemassa ja tuntemassa oloamme kotoisaksi. Kiva kävely, eikä tuntunut matka ollenkaan pitkälle.

Niin mahtavaa kuin tätä Australian värikästä ja hyvin runsaslukuista eläimistöä onkin katsella, niin kannattaa muistaa, että jokainen eläin, aina pientä muurahaista myöten yrittää sinut täällä tappaa. Maailman kymmenestä vaarallisimmasta eläimestä, kymmenen löytyy juurikin Australiasta - ja se kertoo kaiken tarvittavan. Ikinä ei voi tietää kun menee yöllä vessaan, että mikä pyyttoni pöntöstä nousee tai mikä tappava hämähäkki laskeutuu katosta niskaan. Ei kai niitä nyt kaupungissa ole? Kyllä todellakin on. Atrax robustus hämähäkki esimerkiksi viihtyy Sydneyn ympäristössä todella mainiosti. Inhottava Jack Jumper (hyppäävä muurahainen) on myös erityisen v-mäinen ja myrkyllinen eliö täällä. Tarkkana kannattaa siis koko ajan olla.

Hintataso Australiassa on aika rajusti kalliimpi kuin Uudessa-Seelannissa, mutta ainakin tässä meidän läheisessä kaupassa oli niin hyviä päivittäisiä tarjouksia, että se tasoitti peliä jonkun verran. Se on kuitenkin sanottava, että ruokatarvikkeiden laatu on huipputasoa. Paikallisessa kauppahallissa oli mahtava edustus kaikkia mahdollisia (ja mahdottomia) tuoreita hedelmiä, ja jos jotain omituisia otuksia tekee mieli, niin lihatiskillä löytyi esimerkiksi savustettua kengurua ja krokotiiliä. Se on kuitenkin tosi outoa täällä, että tavaratalot ja ostoskeskukset menee viikonpäivinä kiinni jo kello 17.30 ja koko keskusta hiljenee välittömästi sen jälkeen. Aivan käsittämätöntä. Viikonloppuisin onkin todellinen ryysis kaupoissa, koska eihän kukaan työssäkäyvä ehdi viikolla ostoksille. Toinen outo juttu on, että mitään alkoholijuomia ei saa ostettua normaali ruokakaupasta.

Adelaiden kirjastossa oli testattavana Oculus Rift virtuaalilasit ja niitä käytiin torstaina kokeilemassa. Ensimmäiset 10 minuuttia olin ihan fiiliksissä, mutta sen jälkeen alkoi tunnelmat latistua ja homman ongelmat ärsyttämään. Silti hieno juttu, että pääsi tätä testaamaan, koska nyt olen varma, että tässä vaiheessa en tule tuota hintaa (750€) kyseisestä tuotteesta maksamaan. Varmasti tulee tulevaisuudessa iso juttu, mutta tällä hetkellä homma on vielä ihan lapsenkengissä. 

Viikonloppu ystävien hoteissa

Perjantaina käytiin vielä päivällä Burnsiden paikallisessa maauimalassa saunomassa ja kello 17 tuli ystävä meitä töiden jälkeen hotellilta noutamaan. Tämä henkilö toimii paikallisessa koulussa japaninkielen opettajana (no tämäpä sattui) ja töitä riittää, koska australiassa on monessa koulussa japani pakollisena kielenä. Hänellä on 3-vuotias lapsi, joka tavattiin nyt ensimmäisen kerran ja lapsi oli hyvin yllättynyt siitä, että joku outo, länsimaalaisen näköinen tyyppi puhuukin hänelle japania. Hauskaa. Perjantai-illan ohjelmana oli luvassa aviomiehen mummon syntymäpäiväbileet (kyllä vain), joihin meidät oli myös kutsuttu mukaan. Silleen ihan kiva homma, että tavattiin paljon ihmisiä ja päästiin soluttautumaan varsin syvälle sisään paikalliseen elämänmenoon. Jengi tiesi suomesta ja suomalaisista sen verran, että suomalaiset on kovia juomaan kahvia ja maitoa ja kuuntelemaan hevimusiikkia. Nämä kolme on minulle juuri niitä vieraimpia asioita elämässä, joten ne uskomukset lensi nyt tämän visiitin ansiosta kyllä romukoppaan.


Lauantaina suunnattiin porukalla Hanhndorfin kylään, noin 25 kilometriä Adelaidesta kaakkoon. Paikka on hyvinkin saksalainen, joten makkarat ja isot oluet kuului tietysti olennaisena osana kuvioon. Seuraavaksi käytiin Glenelgin rantakylässä, joka on myös varsin miellyttävä paikka istuskella ja viettää lauantaipäivää. Tällä nykyisellä tietämyksellä haluaisinkin majoituksen Adelaidessa juurikin Glenelgistä. Loppuilta kului ihan vaan ystävän kämpillä iltaa viettäessä ja vanhoja yhteisiä reissukokemuksia muistellessa. Olipa mahtava asunto heillä ja kiva takapiha, jossa pystyi rauhassa grillailemaan ja istumaan iltaa.

Sunnuntaina tehtiin kattava viinitilakierros ja käytiin useammallakin paikallisella viinitilalla maistelemassa ja haistelemassa viinejä. Mukana meillä oli tänään myös toinen paikallinen pariskunta, jossa vaimo oli myös japanilainen. Kivasti pääsikin juttelemaan koko päivän englantia ja japania sekaisin. Kolmannella viinitilalla alkoi kyllä olla jo sellainen olotila maistelujen suhteen, että voitiin jutella myös Norjaakin sujuvasti. "Joo, kylä selvästi on vaniljan vivahdus havattavisa, sasiko hieman lissää viälä nin vamistan öäsian." Rankkaa hommaa on tämä maistelupuoli. Oli kyllä upeita viinitiloja, hyvää ruokaa ja hyviä viinejä, mikäli nyt mitään nistä sen enempää ymmärrän. Mieltä lämmitti erityisesti paljon aurinkoenergiaa käyttävät tilat. Muutamia pulloja tuli maistelun tuloksena ostettua ja hinnat paikallisissa laadukkaissa viineissä liikkui about 13€/pullo tuntumassa. 

Loppuilta vietettiin porukalla tämän toisen pariskunnan kämpillä, hyvinkin australialaisen toiminnan parissa, eli grillaamalla takapihalla kengurua ja juomalla paikallista olutta. Kenguru on muuten todella lihaisaa tavaraa ja yksi parhaista lihoista, mitä olen ikinä syönyt! Olin totaalisen yllättynyt. Tässä päästiin jo hyvinkin lähelle australialaisuuden ydintä ja tälläiset jutut on niitä matkustelun parhaita puolia. Päälle vielä japanilaisia jälkiruokia ja eihän tästä voinut enää mitenkään paremmaksi päivä mennä!

Tämä Adelaide oli nyt todella hieno ja mieleenpainuva visiitti, koska päästiin mahtavasti mukaan paikalliseen elämään ja kokemaan juttuja, joita ei muuten ikinä koettaisi. Se on aina täysin erilaista kun joku paikallinen näyttää miten hommat toimii. Kiitos Japanillle taas tästäkin Austalialaisesta kokemuksesta! Niin omituiselta kuin äskeinen kuulostaakin...

Huomenna olisi taas kuitenkin aika siirtyä hyvin mielin kohti uusia maisemia ja uusia seikkailuja...

Paraparaumu: Telttailun riemua.

Tiistai-iltana tarkistettiin vielä majoitustilannetta Wellingtonin suunnilla, mutta kyllä tässä kohtaa voitiin pamauttaa viimeinen naula sen idean arkkuun. Kaikki täynnä - ei pienintäkään tsänssiä. 

Telttailun riemua.

Wellingtonissa oli siis tällä viikolla joku iso sotilasmusiikkitapahtuma ja samaan aikaan vielä viini ja ruokamessut, joten majoituksen saaminen oli täysin toivotonta. Lähin mahdollisuus majoitukseen oli Kaipiti Holiday Resort (leirintäalue), noin 50km Wellingtonista pohjoiseen - eli sinne siis. Aamulla jo satoi kaatamalla vettä, joten ei silleen hirveästi ilahduttanut tämä telttailuvaihtoehto. Ei sitten tipan tippaa! Naked bussilla noin tunti Paraparaumun asemalle (16€/henkilö), jossa vaihto paikallisbussiin (1,20€) ja about 10 minuutin matka kohti rantaa. Kuljettaja oli hyvin huolissaan, että teillä on yli kilometri vielä pysäkiltä kävelyä leirintäalueelle, mutta vakuutin hänelle, että eiköhän me jotenkin tästä selvitä.

Leirintäalue oli onneksi oikein hyvä (hinta 12€/yö/henkilö), keittiössä kaikki ruokailuvälineet ja jokaisella paikalla jopa oma suihku/wc-rakennus - mutta siihen ne päivän hyvät asiat sitten loppuikin. Vettä tihutti niskaan jo telttaa pystyttäessä ja siinä vaiheessa, kun saatiin itsemme sisään sullottua, taivaat aukeni totalisesti. Ei pystynyt enää tekemään mitään muuta kuin käymään läheisessä ruokakaupassa ja se päivä olikin pulkassa - ja pulkka pirstaleina rotkossa.

Päivä rannalla.

Ja jos oli päivä huono, niin yö oli sitten totaalinen katastrofi. Kova ukkonen, mieletön tuuli, joka riuhtoi telttaa oikein tosissaan irti maasta ja vettäkin tuli aivan julmetusti! Juuri kun luuli, että ei sitä vettä ainakaan enää kovemmin voi tulla, niin joku käänsi lisää tehoa hanasta. Meteli oli samanlaista kuin joku olisi tykittänyt painepesurilla koko yön teltan kattoon. Ei paljon tullut nukuttua siis. Jossain kolmen aikoihin oltiin jo totaalisesti mutavellissä kellumassa, mutta onneksi sentään oli uusi, ehjä teltta ja säilyttiin melko kuivana. 

Seuraavana päivänä paistoi aurinko hetken, joten käytiin hiukan rannalla kävelemässä ja isommassa marketissa hakemassa kaikenlaista elintärkeää (lue olutta) viikonlopuksi. Paljon kaikenlaisia lintuja oli rannalla ja nähtiin myös legendaarinen "albatrossi, joka lepäämättä liitää". Ainut vaan, että tämä albatrossi lensi tuulessa 10 metriä ja istui kivelle lepäämään - että se siitä. Rannalla oli myös mielettömästi merestä huuhtoutuneita portugalinsotalaivoja ja en kyllä astuisi jalallakaan tuonne veteen. Vastapäisellä Kaipitin saarella elää myös Kiivilintuja ja sinne järjestetään yöretkiä, joilla voi yrittää niitä bongailla. Sellainen retki olisi ollut ihan kiva tehdä, mutta säät ei nyt tällä kertaa olleet "oikein" suosiolliset. Illan tullen alkoi siis jälleen kova sade ja sitä hupia kestikin sitten ihanasti aamuun saakka. Kello 05 kävin ulkona tarkastamassa tilanteen ja koko perhanan leirintäalue kellui veden vallassa! Naapurilla tuli jo vettä sisäänkin telttaan. Inhottavan kylmäksi oli myös ilma muuttunut. 

Wellington.

Päivällä käytiin paikallisessa uimahallissa itseämme lämmittelemässä ja varsin hyvät saunat ja lämpimät altaat oli. Lauteilla juttelin paikallisen papan kanssa ja ihmeteltiin sitä faktaa, että mitä parempi elintaso (mm. Suomi ja Uusi-Seelanti), niin kummasti myös elämäänsä turhautuneiden hapannaamojen määrä kasvaa prosentuaalisesti. Näin se vaan jostain kumman syystä menee. Suomessakin tallaa paljon tyyppejä, jotka ei enää itsekään tiedä, mikä heitä oikein elämässä riepoo. Joku vaan riepoo ja kaikki muut siitä kärsikööt. 

Oli lauantaisaunat, muutama olut ja eihän tästä enää puuttunut kuin avara luonto, niin olisi ollut koko "lauantai-illan huumaa"-paketti kasassa. Just joo, tässä oli nyt avaraa luontoa ja huumaa ihan tarpeeksi, kun tissuttelin olutta kylmässä teltassa, korvia myöten makuupussissa kyttäillen ja yössä huhuillen. Voin vakuuttaa, että "voi juku" ei tullut ekana sanana mieleen, mutta melko lähelle kyllä. Tämä oli nyt melkoista kituuttamista koko homma ja ehdottomasti tämän reissun turhauttavimmat päivät. Mielummin olisin ollut Wellingtonin festivaalihumussa maistelemassa viinejä, kuin jäätymässä kassit huurussa jossain kylmässä teltassa - mutta minkäs teet? Näitähän sattuu ihmisen elon kivisellä taipaleella joskus eteen. Sunnuntaiaamuna pakattiin vihdoin ja viimein kamat kasaan, teltan huolellinen putsaus ja bussilla 40 minuuttia Wellingtoniin. Sanoin ihan tarkoituksella, että huolellinen putsaus, koska lentokentällä ei todellakaan tykätä hyvää, jos joku eliö mönkii tullissa ulos laukusta. Täytynee mennä punaista linjaa tullissa ja tarkastuttaa vielä tilanne. 

Wellington.

Sain varattua Wellingtonin YHA:sta, kuuden hengen huoneesta kaksi sänkyä, ja ne oli todellakin ainoat, mitä koko kaupungissa oli tarjolla. Sinänsä ihan sama, koska meidän pitää lähteä jo kello 03 jälkeen lentokentälle rymyämään, joten eipä paljon tule sängyssä makoiltua. Wellingtonin YHA on kyllä todella hieno tapaus ja kaikki on viimeisen päälle kunnossa. Muutenkin Wellington on todella kiva paikka ja suosittelen useamman päivän stoppia täällä. Jonkinlainen "talvihacienda" täältä kelpaisi minulle mainiosti. 

Wellington.

Ehdittiin onneksi vielä viettää kiva ja aurinkoinen sunnuntaipäivä Wellingtonissa ennen lähtöä, tosin hiukan oli ongelmia löytää tulostuspaikka lentolipuille ja papereille. Ennen täällä oli nettikahviloita joka nurkalla, mutta yhtäkään niistä tutuista paikoista ei ollut enää olemassa. Kaikilla kulkee nykyään älypuhelimet ja pelit taskussa, joten kuka tällaisia nettikahviloita enää tarvitsee? Turisti-infossakin sanoivat, että eihän nykyään tarvitse enää lentolippuja tulostaa. Ikävä kyllä homma on sellainen, että jos olet yhdensuuntaisilla lipuilla liikenteessä, niin kaikki täytyy olla, majoitusvarauksia myöten tulostettuna mukana. Löydettiin lopulta onneksi joku hielle haiseva peliluola, missä saatiin hommat tulostettua. 

Se on kuulkaas semmoinen juttu, että tämän kertainen Uuden-Seelannin visiitti oli nyt ikävä kyllä tässä - ohi on. Sanon ja hehkutan edelleen, että Uusi-Seelanti on ehdottomasti yksi hienoimpia ja miellyttävimpiä paikkoja tällä pallolla ja suosittelen todella lämpimästi kaikille! Okei, jos vain yksi paikka maailmassa pitäisi valita, minkä elämässä nähdä, niin se olisi ...Japani! Come oon, uskoiko joku oikeasti, että olen jo sanomassa muuta? Ei nyt sentään, mutta Uudelle-Seelannille silti viiden tähden suositus minulta.

Tolaga Bay - Gisborne - Palmerston North.

Onnistuneen Spöringin saaren valloituksen jälkeen palattiin perjantaiaamuna hyvin mielin Gisborneen, jossa majailtiin YHA:ssa vielä viikonlopun yli. Olipa komeat ilmat ja asteita päivittäin reilusti yli 30 astetta. Crocsitkin meinasi muuttua hyytelöksi kadulla kävellessä. Sisällä huoneessa oli varmaan 50 astetta, eikä voinut paljon muuta tehdä kuin istuskella puun alla miettien maailman menoa ja haukkoa happea kuin kala kuivalla maalla. Tykkään kuitenkin näistä hirmuhelteistä, koska pahimmankin höyrypään on hiljennettävä tahtia tällaisissa asteissa ja pysähdyttävä hiukan katselemaan mitä ympärillä tapahtuu.

Se, mikä ei ollut ihan niin hauskaa katseltavaa, oli ihmisten elintarvikkeiden

käsittelytaidot hostellin keittiössä. Meinaan, että ruokia vaan jätetään lämpimään seisomaan ja sitten vielä ihmetellään, miksi nykyään täytyy kaikki ruoat pumpata täyteen säilöntäaineita ja E-koodeja. En todellakaan tykkää lisäaineista, mutta näyttää sille, että jos niitä ei laitettaisi, niin about puolet maailman ihmisistä kuolisi heti ruokamyrkytykseen - ja loput parin viikon sisällä. 

Maanantaiaamuna kello 7 lähdettiin etenemään kohti etelää ja tällä kertaa varasin Manabussin verkkosivulta liput Palmerston Northiin hintaan 13€/henkilö. Tämä Manabus on täysin sama, aina värejä ja bussin ulkonäköä myöten kuin Onnibussi suomessa. Ensimmäinen pätkä Rotoruaan oli noin 4 tuntia ja operoijana Manabusin tytäryhtiö Naked Bus, jossa ei nimestä huolimatta tarvinnut sentään munasilleen matkata. Olipa taas hienoja maisemia matkalla!

Rotoruassa parin tunnin vaihto ja ManaBussilla vielä yli 5 tuntia Palmerston Northiin. Aaargh! Tähän kohtaan oli pakko laittaa peli poikki, koska 12 tuntia matkustamista yhdelle päivälle on vaan ihan liikaa. Sekoiltiin vielä iltapimeällä Palmerston Northissa etsimässä Pak'nSave markettia, mutta eihän sitä tietenkään mistään löydetty. Seuraavana päivänä se toki tuli heti vastaan.

Palmerston North - tuttavallisemmin Palmy - on noin 83 500 asukkaan kaupunki ja nimestä tulee kummallinen halu sytyttää rööki, vaikka en edes poltakkaan. Näin lyhyen visiitin perusteella on vaikea mitään kauhean syväluotaavaa analyysia paikasta tehdä, mutta hyvin vahvasti tuntui kuin olisi ollut Yhdysvalloissa. Löytyi John F Kennedy drive, kaikki mahdolliset amerikkalaiset pikaruokaketjut ja jopa periamerikkalainen markettiketju K-mart. Cuba street löytyy myös, mutta onneksi se ei risteä John F Kennedy driven kanssa. Koska täällä ei ole YHA-hostellia ollenkaan, niin varasin kahdeksi yöksi Motor Inn Lodge-motellin, joka oli oikein hyvä, joskin hiukan hinnakas vaihtoehto. Hinta 49€/yö kahden hengen huoneesta.

Palmerston North sijaitsee sisämaassa, 140 kilometriä pääkaupunki Wellingtonista pohjoiseen ja tässä kohtaa nouseekin minulla heti pahin ongelma paikan suhteen. Olen sellainen "Heikki Hietamies", että haluan ehdottomasti aina olla jonkinlaisen biitsin ja lätäkön lähituntumassa heilumassa. Aina kun on laukut heitetty majoitukselle, niin välittömästi siirrytään yleensä meren, järven tai joenrantaan rauhoittumaan. Täällä pyöritään nyt vain ympyrää ja hajoilaan betonisokkeloissa. En voisi ikinä kuvitellakaan asuvani sisämaassa, sitä vaihtoehtoa ei vaan ole olemassa. Suurin nähtävyys Palmerston Northissa on Uuden-Seelannin rugbymuseo, että turha odottaa mitään kovin huikeita elämyksiä. Iltavaloissa kaupunki näyttää kyllä varsin hienolle ja kaikenlaista taidetta löytyy kivasti ympäri kaupunkia. Siitä pisteitä.

Uudessa-Seelannissa on ensi kuussa tulossa kansanäänestys uudesta lipusta ja täällä ainakin äijä kadunkulmassa meuhkasi ja jakoi meille esitteitä uutta lippua vastaan. Minun mielestä se uusi ehdotus lipuksi (tässä) on varsin tyylikäs - mutta ihmettelen jos menee läpi. Tällä hetkellä ei Uuden-Seelannin ja Australian lippua erota erkkikään toisistaan.

Ajatus oli, että jatketaan tästä mahdollisimman pian pääkaupunkiin Wellingtoniin, mutta nyt tulikin isoja mutkia matkaan! Wellingtonissa on parhaillaan joku tattoo-tapahtuma (sotilasmusiikkia) meneillään ja kaikki majoitukset on varattu sunnutaihin saakka aivan täyteen. Siis aivan kaikki! Ehdin ikävä kyllä jo varata bussiliput Paraparaumuun asti, joka perhana sentään myös on majoitusten osalta selvää kauraa. Haiskahtaa vahvasti telttailuhommilta...

*** Missio 6: Spöringin saaren valloitus.

Ensimmäinen telttayö oli suoraan sanottuna syvältä hanurista - sieltä jostain ala-A:n seuduilta. "Japanin konttorilta" tuli hiukan mollivoittoista "iltaraporttia", jota analysoin pitkään, ja toisekseen aamuyöstä oli todella viileää ja pehmustetta selän alla aivan liian vähän. Näin käy kun nörtti yrittää palata luontoon. Virheistä kuitenkin oppii ja pehmuisteiden määrää tullaan jatkossa lisäämään, mikäli tätä hommaa aiotaan vielä harrastaa.

Nyt asiaan...

Telttailua.

Spöringin saari on Tolaganlahdella sijaitseva, legendaarisen kapteeni Cookin nimeämä kunnianosoitus suomalaiselle kasvitieteilijälle Herman Spöringille (1733-1771). Se, miksi Spöring sai tänne oman saarensa, johtuu kaiketi aiemmista tapahtumista Tahitilla, jossa Venuksen ylikulun tarkasteluun tarkoitettu, koko retken kannalta täysin olennainen kvadrantti varastettiin - ja lopulta palautettiin pahasti rikkoontuneena.

Koska Spöring oli kasvitieteilijän ja piirtäjän lisäksi myös taitava kelloseppä, onnistui hänen korjata kyseinen kapine takaisin toimintakuntoon ja tästä kiitoksena hän sai oman saarensa tänne Uuden-Seelannin rannikolle. Näin olen ainakin antanut itselleni ymmärtää. Nyt kuitenkin huonoja uutisia:

Saaren nimi muutettiin jossain vaiheessa Pourewaksi, mikä oli todellinen tunarointi (näin suomalaisen mielestä), sillä olihan tämä kuitenkin itsensä James Cookin haluama nimi tälle saarelle. Miksei sitten samantien muuteta koko Uusi-Seelanti takaisin alkuperäiseksi Aotearoaksi, jos tälle linjalle kerran lähdetään. Toki ymmärrän hyvin myös sen puolen, että tänne vaan tultiin ja nimettiin paikkoja uusiksi, ja Pourewa-nimellä voi mahdollisesti olla jotain todella tärkeitä merkityksiä alkuperäisväestölle. Veikkaan kuitenkin, että ajateltiin, ettei joku tällainen suomalainen Spöring voi olla kovin tärkeä henkilö, joten tämän saaren nimen voi ihan hyvin muuttaa. Kyseinen juttu sapettaa minua ja loinkin saaren Facebookin paikkoihin Spöring Island -nimellä välittömästi. Kyllä Spöring on saarensa ansainnut ja sillä selvä! Nyt kuitenkin valitus seis ja homma käyntiin.

Tuumasta toimeen...

Vene vesille.

Mission impossible kutosen (M6) suorittaminen aloitettiin torstaina 11. helmikuuta, kello 10.30, Herran armollisena vuonna vuonna 2016. Taivas oli tänään täysin pilvetön, asteita 26, mutta edelleen hiukan ikävän tuulista päivän retkeä ajatellen. Eilen jo huolestuneina katseltiin lahdella näkyviä vaahtopäitä ja mietittiin tämän homman realistisia onnistumismahdollisuuksia. Ei suoraan sanottuna näyttänyt kovinkaan hyvälle.

Aamulla käytiin kuitenkin lainaamassa, leirintäalueen asukkaiden vapaassa käytössä olevat kajakit ja nainen tiskillä oli hiukan yllättynyt meidän ideasta lähteä niinkin kauas tänään niillä huitomaan. Onneksi saatiin sentään pelastusliivit kajakkien mukana. 

Kaatuuko vai ei?

Raahattiin veneet välittömästi rantahiekalle, jossa epämiellyttävä totuus alkoi paljastua kaikessa kauheudessaan. Isot aallot löi raivokkaasti rantaan ja kauempanakin näkyi vaahtopäitä joka puolella. Jonain tyynenä päivänä tämä olisi kai ihan helppo nakki - mutta ei tänään! Tästä hommasta oli tuleva oikea henkien taistelu heti ensimetreistä lähtien.

Tänne ei kuitenkaan tultu olosuhteita rannalle ruikuttamaan, joten vene vesille ja suomalaisella jääräpäisyydellä ja sisulla suoraan tulta päin. Heti ensimmäinen aalto antoi suunsoittajalle tyrmäävän iskun päin näköä, heitti kajakin takaisin rantaan ja repäisi äijän mukanaan veteen, riepotellen ja kastellen kaikki vaatteet läpimäräksi, aivan kuin vain ilkkuakseen, että sinä hernekeppi et tästä muuten tänään mene! Itseluottamus rapisi alas kuin räntä jouluna suomessa, ja mielessäkin alkoi näyttämään yhtä synkälle ja masentavalle. Luovuttamisen mahdollisuus leijui jo sakeana ja happamana suolavetenä ilmassa.

Kohti Spöringin saarta.

Koska vaatteet oli nyt joka tapauksessa jo läpimärät, niin perhana sentään, uimalla väkisin kajakki ensimmäisestä aaltolinjasta läpi ja noin sadan metrin päässä rannasta äkkiä kyytiin ja meloen hirmu vauhtia eteenpäin, toivoen, ettei seuraava aalto nouse yhtäkkiä edestä ja palauta takaisin lähtöruutuun. Pääsin seuraavasta linjasta meloen suoraan läpi, mutta Katja joutui rimpuilemaan vielä aikansa aaltojen riepoteltavana, ennen kuin onnistui jotenkin ihmeen kaupalla pääsemään kajakin kyytiin ja pystyssä eteenpäin. Huraa! Ottelu ei ollutkaan vielä taputeltu - toinen erä yllättäen meidän nimiin.

Ranta-aallokosta selviydyttyä alkoi seuraavat haasteet. Ensinnäkin taivas oli täysin pilvetön, joten olo oli kuin grillibroilerilla Prisman tiskillä ja toisekseen kauempana näkyvät aallot näytti todella pelottavalle. Mitään helvatin Spöringin saartakaan ei näkynyt yhtään missään! 

Varoitan nyt oikeasti vielä tästä Uuden-Seelannin auringosta: Vaikka olisi täysin pilvistä ja olisit vuorannut itsesi vaatteilla ja hatuilla tai tinafoliolla, niin jos ei ole kunnon kerros rasvaa iholla (siis aurinkorasvaa), niin palat takuulla aina "munaskuita" myöten. Nauravilla nakeilla on täällä täysin toinen merkitys - etkä halua tietää mikä! 

Lähellä...

Tässä kohtaa ei nyt puuttunut enää kuin joku iso hai kiertelemään kajakin alle, niin olisi ollut täydellistä. Ai onko täällä haita? Sama kuin kysyisi, onko Tokiossa ihmisiä. Pohdittiin jälleen pieni hetki koko homman järjellisyyttä ja hanskojen pudottamista tiskiin, mutta eteenpäin - ainakin toistaiseksi - elävän mieli. Missään nimessä ei haluttu henkeämme tämän mission suorittamiseen vaarantaa, mutta ei myöskään ihan helpolla luovuttaa, koska tätä varten tänne oli pitkä matka tultu. Päätettiin siis edetä aina pieni matka eteenpäin, katsoa miltä näyttää, ja jatkaa tällä tyylillä niin kauan kuin suinkin mahdollista.

"It lies in the Latitude of 38 degrees 22 minutes South, and 4 1/2 Leagues to the Northward of Gable end Foreland. Off the South point lies a small but high island, so near to the Main as not to be distinguished from it. Close to the North end of this island, at the Entrance into the Bay, are 2 high Rocks; one is high and round like a Corn Stack, but the other is long with holes thro' it like the Arches of a Bridge. Within these rocks is the Cove, where we cut wood and fill'd our Water." (James Cook 1769)

Siellä ollaan!

Kuten James Cook äskeisessä päiväkirjamerkinnässään mainitsee, rako Spöringin saaren ja mantereen välissä on niin pieni, että kallio näyttää pitkään aivan yhtenäiseltä. Osa Spöringin saarta olikin siis ollut meidän näkyvissä itse asiassa koko ajan. 

Mitä lähemmäs mantereen päätä tultiin, alkoi lupaavasti näyttämään sille, että pieni aalloton rakonen saattaisi kuin saattaisikin olla saaren ja mantereen välissä, josta voisi yrittää poukamaan livahtaa. Tästä tuli välitön positiivinen lataus elimistöön ja vaikka aallot uhkaavasti poukaman suuntaan käännyttäessä kajakkia heiluttelikin, alkoi tunnelmat väkisinkin nousta. Paahde ei tuntunut enää missään, käsiä ei enää hiertänyt ja kajakki liukui kuin olisi ollut perämoottori perässä.

Fiilistelyä.

Viimeinen paha paikka oli poukamaan sisään mentäessä, jossa vaahtopäät lyö molemmilla puolilla jyrkkiin rantakalliohin ja siihen silppuriin ei parane joutua. Mietiskelin, että perhana sentään, jos kapteeni Cook tuosta välistä meni, niin kyllä menee tämäkin kapteeni! Se seikka ei onneksi tullut mieleen, että kapteeni Cook ei istunut hanuri märkänä, vettä täynnä olevassa, muovisessa kajakissa.

Kun viimeinen este oli kunnialla selvitetty ja liuttiin sisään täysin tyyneen, kirkkaaseen poukamaan, tunnelma oli vähintäänkin huikea! En tiennyt, että Spöringin saari on itseasiassa kuin paratiisi, vaan luulin sitä lähinnä karuksi kalliosaareksi. Ja vielä mitä! Niin mahdottomalta kuin tämä oli alkuun näyttänytkin, niin täällä sitä oltiin! Ehdottomasti tämän reissun tähän astisia huippuhetkiä! Vaikeuksien kautta voittoon - vai mitä ne sanoo.

Hienoa!

Käveltiin ja tutkailtiin saarta noin tunnin verran, jonka jälkeen oli ikävä kyllä taas aika hypätä kajakkeihin ja aloitettava paluumatka. Hengissä olisi sinänsä ihan kiva päästä myös takaisinkin. Tällä välillä tuuli oli vielä hiukan voimistunut ja ajoittain oli todella pelottavaa, kun aalto nosti takaapäin kyytiinsä, vieden hetken mukanaan ja työntäen taas ohi mennessään vähintään yhtä paljon takaisin taaksepäin. Melkein merisairaaksi tuli tässä kyydissä. Jotenkin onnistuttiin kuitenkin rimpuilemaan itsemme takaisin rannikon tuntumaan ja olin jo noin sadan metrin päässä rannasta, kun takaa kuului nouseva, suhiseva ääni ja kapteenista tuli hetkessä matkustaja. Kajakki ympäri ja äijä aallon mukana, suolavettä röörit täynnä melkein rantaan asti. Onneksi olin jo ajoissa varautunut siihen, että uimareissu saattaa vielä tulla ja olin kiinnittänyt huolellisesti kaikki kamat itseeni, joten mitään ei kadonnut ja kamerakin pysyi kuivana.

Katja pääsi hurjalla säkällä melkein rantaan saakka, mutta lopulta kohtalo oli sama kuin minulla. Jos tällainen aalto olisi tullut kauempana rannasta, niin olisi ollut vitsit vähissä. Kahdella kajakilla meloessa on toki se hyvä puoli, että toinen on aina apuna jos jotain sattuu. Meri haki siis vielä säälittävää iskua vyötärön alle lopussa, mutta ei turha yritys - voitto selkein tuomariäänin meille! Missio voitiin täten julistaa suoritetuksi torstaina 11.2.2016, kello 15.

Ilta meni päivän tapahtumia fiilistellessä ja jopa yhdet New Zealand lagerit joutui kaupasta hakemaan ja juhlistamaan onnistunutta päivää! Tänään varmasti uni maittaa, joskin päässä heittää ja tuntuu kuin olisi edelleen laineilla.

Tästä on todella hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja...  

Tolaga Bay: Kapteeni Cookin seikkailut - osa 2.

Aamulla käytiin hakemassa läheisestä vuokraamosta eilen varattu auto ja pienen harjoittelurundin jälkeen olin valmis hyppämään testosteronia uhkuvalla sporttihirmulla (Suzuki Swift) Uuden-Seelannin vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Auto maksoi about 45€/päivä, mikä oli kyseisestä nuhapumpusta melko raju hinta, mutta toimiston sijainti niin ideaalinen, että pakko oli vaan kaivaa kuvetta tässä kohtaa. Aamu oli tänään ikävän sateinen ja harmaa, mutta selkeni onneksi koko ajan iltapäivää kohden.

Auto.

Tänään suuntana siis historiallisesti merkittävä Tolaganlahti, jonne on Gisbornesta matkaa rapiat 50 kilometriä. Reitti ylös pohjoiseen tarjoaa varsin hienoja rantamaisemia, eli ehdottomasti suositeltavan arvoinen road trippi. Ärsyttävästi vaan jengi kaahaa välittömästi ihan puskurissa kiinni, jos vähänkin höllää kaasua maisemia ihaillen - ja niitä kirottuja tukkirekkojakin riittää.

Perillä kirjauduttiin Tolaga Bay Holiday Park leirintäalueelle, joka sijaitsee aivan 600 metriä pitkän Tolaga Bay -laiturin kupeessa. Teltta saatiin pystyyn ilman sen suurempaa väkivaltaa (häh?) ja leirintäaluekin vaikutti ensisilmäykseltä varsin viihtyisälle ja toimivalle. Ilmainen wifi-verkko kattaa melkein koko leirintäalueen, joten nykyään ei tarvitse enää telttaillessakaan täristä Facebook-riippuvuuden kourissa.

Maisemia matkalla.

Kastoin meidän teltan välittömästi "Tuomion temppeliksi", mutta se saattaa yön aikana muuttua myös "Tuulen viemäksi" - jos on oikein huono mäihä. Ainut hiukan ongelmallinen juttu tällä leirintäalueella oli, että paikan keittiössä ei ollut minkäänlaista astiastoa tai ruokailuvälineitä, joten niitä piti vielä lähteä autolla kaupasta metsästämään. Valikoima paikallisessa "marketissa" oli hiukan "rajoitetuttua", joten joka terveysintoilija-hipsterin superfoodeilla, makkaralla ja perunalastuilla mentiin tänään etiäppäin. Terveellistä matkaa!

Kauppareissun ja kevyen - mutta rasvaisan - kenttälounaan jälkeen oli aika lähteä  polttamaan kaloreita ja toteuttamaan patikkaretki Cookin poukamalle (Cook's Cove). Olipa hieno kävelyreitti ja kannattaa ehdottomasti ottaa ohjelmaan, jos haluaa kohtuullisen helpon ja huikeita Uuden-Seelannin postikorttimaisemia tarjoavan kävelyn. Reitti oli kokonaisuudessaan 5,8 kilometriä (edestakaisin), josta puolet kiipemistä jyrkähköä ylämäkeä - eli hikeä tässä kiipeillessä joutuu kyllä vuodattamaan. Reitillä on paljon lampaita ja lehmiä, puhumattakaan tuhansista liukumiinoista, joita nämä elukat ovat pusanneet tielle. Kävely Cookin poukamalle kesti kuvaustaukojen kera noin 1,5 tuntia.

Palataanpa nyt tässä kohtaa kuitenkin ajassa noin 250 vuotta taaksepäin.

Cook's Cove walkway.

James Cookin synkkien pilvien alla alkanut Uuden-Seelannin alkutaival jatkui nykyisen Gisbornen
tienoilta ylös pohjoiseen, Endeavour-laivan lipuessa 29. lokakuuta 1769, ukkosen ja salamoiden saattelemana tänne Tolaganlahden edustalle.

Täällä hommat natsasi kuitenkin ihan eri tavalla ja vastaanotto oli hyvin vieraanvaraista ja ystävällistä - molemmin puolin. Laivan vesi ja ruokavarastot saatiin täydennettyä ja kaikki sujui onnellisten tähtien alla. Cook seurueineen vietti lahdella kaiken kaikkiaan kuusi päivää ja sinä aikana tehtiin tuttavuutta paikalliseen väestöön, lukuisia kasvitutkimuksia, sekä tutkimusretkiä lähimaastoon. Herman Spöring toimi kasvitieteilijä Daniel Solanderin sihteerinä, joten mielenkiintoista työsarkaa täysin uusien kasvien parissa lienee heillä täällä riittänyt. Jossain välissä Spöring ehti myös luonnostella paperille laakson maisemia. Lähde: James Cookin päiväkirjat

Cook's Cove.

Mutta nyt seuraa tarinan mielenkiintoisin vaihe: James Cook antoi omakätisesti poukaman edustalla olevalle saarelle nimeksi Spöringin saari - ja tämän seikan takia tänne on nyt tultu, eikä mitään lampaita laskemaan. Ei ole nimittäin kovin moni suomalainen saanut omaa saarta, maailman kuuluisimman merikapteenin nimeämänä! Saarta ei ikävä kyllä juurikaan näe täältä poukamasta käsin, joten mysteeriksi jäi vielä tässä kohtaa, miltä se edes näyttää. Tästä aiheesta kuitenkin lisää seuraavassa päivityksessä.

Mikä tässä Cookin poukamassa on mahtavinta, niin tähän ei onneksi ole vielä mitään tukkisatamaa

"Hole in the wall"

rakennettu päälle ja kaikki näyttää tismalleen samalta kuin vuoden 1769 piirroksissa. Saatoin jopa löytää luolan, jossa retkikunnan tahitilaisen tulkin Tupaian kerrotaan nukkuneen. Myös Spöringin luonnostelemassa piirroksessa näkyvä "reikä seinässä" on edelleen aivan samanlainen kuin alkuperäisessä piirroksessa. Ainut vaan, että kyllä taas mieleni pahoitin, kun opastaulussa väitettiin, että piirros on muka Joseph Banksin tekemä. Ihan pihalla ovat täällä ja pitääkö suomesta asti tulla kertomaan, miten nämä asiat oikein meni.

Pari tuntia tuli laaksossa tutkiskeltua ja olipa erittäin mielenkiintoinen ja antoissa retki. Ylitti kirkkaasti odotukset, joita olin mielessäni asettanut. Tätä kävelyä voi ehdottomasti suositella myös ihmisille, joita ei tämä historiapuoli välttämättä niin kauheasti kiinnostaisikaan.

Takaisin leirintäaluelle käveltiin noin tunnissa, jonka jälkeen iltapalaa huiviin ja alustavia suunnitelmia huomisen suhteen. On tulossa melko jännittävä päivä...

Gisborne: Kapteeni Cookin seikkailut.

Gisborne.

Perskutarallaa, laitoin lauantaina loton vetämään, mutta ei taaskaan mitään. Jos napsahtaisi voitto, niin olisihan se kiva hiukan kiertää mualimaa ja nauttia elämästä. Öööööö - hetkinen?

Hyödynnettiin Napierin sateinen maanantaiaamupäivä tehokkaasti, käymällä ennen bussin lähtöä paikallisessa Warehouse-myymälässä ostamassa teltta ja pari makuupussia. Sopivasti oli tänään retkikamoista 50% alennus, joten saatiin paljon parempi teltta kuin oli alunperin ajateltu. Suunnitelmana olisi siis lähipäivinä tehdä parin päivän telttailuretki, ja miksei voida käyttää telttaa jatkossakin, jos homma tuntuu toimivalta. Painoa tosin tuli ikävästi rinkkaan lisää tämän hankinnan seurauksena.

Bussi Napierista Gisborneen lähti kello 13.15, jonne matka-aika oli tänään noin neljä tuntia (214km) - ja hinta 12,50€/henkilö. On tämä bussilla meno hidasta hommaa täällä, mutta ei parane paljon kaahailla, jos haluaa hengissä perille. On nimittäin sellaista mutkittelua ja kurvailua, että jos olet yhtään matkapahoinvointiin taipuvainen, suosittelen varaamaan vähintään 150-litran jätesäkkejä mukaan.

Tänään nähtiin matkalla paljon viiniviljelmiä ja hedelmiä - sanotaanhan tätä aluetta "Uuden-Seelannin hedelmäkulhoksi". Käsittääkseni pitäisi olla erittäin hyviä, nämä Hawke's Bayn -alueelta tulevat viinit? Täytynee ehkä joku pullo ottaa testiin - ikään kuin niistä muka sitten jotain ymmärtäisin. Perillä Gisbornessa oltiin kello 17 aikoihin, jossa oli vielä noin 1,5 kilometrin paahtava kävely hostellille taitettavana. Hyvä ja todella siisti tämäkin hostelli, niin kuin tämän YHA:n periaatteisiin kuuluu. Hinta kahden hengen huoneesta 37€.

Gisborne

James Cook

Gisborne on noin 47 400 asukkaan kaupunki Uuden-seelannin itärannikolla ja tämä alue on hyvin mielenkiintoista kaikille James Cookin (kapteeni Cook) historiasta kiinnostuneille - kuten minulle. Olenkin ihan fiiliksissä ja henkeä täynnä tästä hommasta.

Lähdetään nyt liikkeelle vaikka siitä faktasta, että James Cook rantautui vuonna 1769 tässä Gisbornen edustalla, ensimmäisenä "historiankirjoihin tallennettuna" eurooppalaisena ihmisenä Uuden-Seelannin maaperälle. Mikä hienointa, Cookin vanavedessä asteli myös suomalainen Herman Spöring. Kirjoitin ihan tarkoituksella, että "ensimmäisenä historiankirjoihin tallennettuna eurooppalaisena", koska Uudesta-Seelannista on löydetty eurooppalaisen naisen kallo, joka on vanhempaa perua, kuin Cookin visiitti. Eli hyvin kummallisesti täällä on joku eurooppalainen nainen tallustellut ennen Cookin retkuetta. Tämä jos joku on "Muinaiset avaruusoliot" kamaa. Lähde: http://www.dailymail.co.uk/sciencetech/article-1041871/Riddle-skull-What-white-woman-doing-New-Zealand-100-years-Europeans-settled-there.html

Poverty Bay.

Tältä rannikolta löytyy paljon Cookin nimeämiä paikkoja ja aloitetaan vaikka tästä Gisbornen edustalla olevasta lahdesta nimeltään: "Poverty Bay" (puutteen/köyhyyden lahti). Paikallisten Maorien kanssa sattuneen ikävän "välikohtauksen" (6 ruumista) takia, hommat meni hieman keturalleen, eikä Endeavour-laivan muona/vesivarastoja saatu täällä ollenkaan täydennettyä. Ei alkanut kovin hyvin tämä Cookin ensimmäinen Uuden-Seelannin visiitti ja siitä siis juontaa juurensa hiukan ankea nimi tälle lahdelle. Cook oli hyvin harmissaan tästä tapauksesta.


Lahden päässä taasen on paikka nimeltä: "Young Nick's Head", joka sai nimensä ensimmäisenä maata nähneen 12-vuotiaan, laivalla lääkärin apulaisena toimineen Nick-pojan mukaan. Sitä en tiedä, viitataanko nimellä hänen ikäänsä vai nimeensä? Palkintona maan näkemisestä napsahti kuitenkin Nickille komea palkinto: 5 gallonaa rommia ja nimi historiankirjoihin. Alkoholilainsäädäntö oli selkeästi hiukan löyhempää tuolloin, eikä tarvinnut edes mennä Ahvenanmaan kautta. Ehkä herra Spöring sai myös pienet napanderit tästä palkintorommista? Spöringin palkinto oli kuitenkin tuleva vielä myöhemmin - ja siitä hyvin pian lisää.

Young Nick's Head.

Paikka, johon Cook (ja Spöring) vuonna 1769 rantautuivat, sijaitsee ikävä kyllä tätä nykyä todella epämiellyttävällä paikalla, jonkun ihme tukkisataman takana, jossa isot rekat jonottaa tien vieressä, ilma on pakokaasuista sakeana ja kaiken maailman äijiä notkuu muistomerkkiin nojaillen. Onpa pahasti mokattu tämä homma. Itse olisin kyllä säilyttänyt ja suojellut ainakin pienen pätkän tätä edustan rantaa - sisältäähän se niin tärkeän osan Uuden-Seelannin historiaa. 

Ja mokaamisesta puheen ollen: ylhäällä mäellä - jonne on muuten melkoinen kipuaminen - on James Cookin patsas, joka ylväänä katso alas lahdelle - ainut vaan, että kyseinen patsas ei ole James Cookia nähnytkään! Plakaatissakin myönnetään, että aivan joku muu henkilö sattui nyt taiteilijalla olemaan mallikuvana - eikä se ole vaatteista päätellen edes englantilainen henkilö. Hupsista vaan - sattuuhan sitä paremmissakin piireissä. Patsaan vieressä on kyltin mukaan prinsessa Dianan istuttama puu, mutta luottaisiko tähän hommaan nyt enää?

Gisbornen puolelta rantaa löytyy onneksi hiukan oikeamman näköinen James Cook, sekä myös Nick Youngille pystytetty patsas, joka osoittaa kohti hänen nimeään kantavaa niemenkärkeä.

Tässä ihan YHA:n läheisyydessä on autovuokraamo, josta käytiin tänään varaamassa auto kahdeksi päiväksi. Huomenna siis ajellaan tästä hiukan pohjoiseen ja luvassa lisää Cookin seikkailuja.

Et sellasta tällä kertaa. Tämä Gisborne ei suoraan sanottuna tarjoa mitään ihmeitä, ellet ole nimenomaan tästä Cookin historiasta kiinnostunut. Rantakaan tässä Gisbornen edustalla ole mikään kovin kaksinen. En siis välttämättä lähde suosittelemaan tätä ihan tärkeimmäksi Uuden-Seelannin pysähdyspaikaksi. Ajo tästä pohjoiseen tarjoaa kuitenkin kuulemma hienoja maisemia. Katsotaan...

Napier: Kolmas kerta toden sanoo.

No jestas sentään - minkähän toden se nyt sitten sanoo?? Puolustuksekseni täytyy kuitenkin todeta, että olin juonut ison pullon sakea ja oli todella pimeää ja...

Toden ääni: "Häh? Mitä oikein horiset siinä? Olin kyllä sanomassa, että olet tuhlannut matkusteluun jo niin paljon fyrkkaa, että sillä olisi ostanut vaikka ison asunnon!" 

Se on totta, mutta mitähän tekisin sillä isolla asunnolla sitten? Pyörisin siellä ja kiipeilisin turhautuneena pitkin seiniä? Matkustelematta jättäminen on sama, kuin asuisi valtavassa talossa yhdessä huoneessa, eikä ikinä kurkkaisi, mitä toisten ovien takaa mahtaa löytyä. Täysin järjetöntä. Ihmiset on vuosituhansia siirtyneet paikasta toiseen ilmaston ja olosuhteiden mukaan - ja se on edelleen kaikilla selkäytimessä - tiedostit sen tai et. Paikallaan jumittavista ihmisistä tulee turhautuneita, kateellisia, stressaavia, naapurin kissan kyttääjiä - joten vaihda välillä maisemaa hyvä ihminen!

Toden ääni: "Se on totta"

Sinähän sen sanoit...

Napier

Taupon paratiisimaisista maisemista lähdettiin suuntamaan bussilla kohti Napieria, eräänä kauniina ja lämpimänä Uuden-Seelannin perjantaipäivänä kello 13.05. Hinta about 8€/lärvi, matka-aika noin 2 tuntia ja maisemat täräytti ilmat pihalle äijästä useammankin kerran taas tänään. Komeaa, vihreää vuoristomaisemaa koko matka, satoine lehmineen ja valkoisine lampaineen. Kesä alkaa kääntyä pikkuhiljaa syksyn puolella ja koulutkin täällä jo alkoivat.

Perillä Napierissa oltiin kello 15 aikoihin ja vanhoina "Napierin sankareina" voitiin edetä suoraan majoitukselle, sen enempää karttoja kyttäämättä. Yhtä kivalta ja viihtyisältä näytti maisemat kuin edellisilläkin visiiteillä.

Napier on 61500 asukkaan aurinkoinen, värikäs ja omalaatuinen kaupunki Uuden-Seelannin itärannikolla, joka tuhoutui melko totaalisesti maanjäristyksessä vuonna 1931. Koska koko kaupunki täytyi joka tapauksessa rakentaa uusiksi, keksi joku hyvän idean, että tehdäänkin se nyt sitten samalla viimeisen päälle kunnolla! Tyyliksi valittiin 30-luvulla suosiossa ollut art deco -suuntaus ja samaa tyyliä voit nähdä esimerkiki Miamin South Beachillä. 

Vanhoja autoja ajelee pitkin upeaa rantakatua ja täällä todellakin tuntuu välillä kuin aika olisi pysähtynyt. Tämä Art deco homma otetaan täällä niin tosissaan, että jokaisen liikkeen on oltava ulkoasua ja kylttejä myöten kaupungin tyylin mukaisia. Hauskasti jopa Subway on joutunut teettämään vanhan näköiset kyltit. 30-luvun hammaslääkärikyltti näytti kyllä hiukan sellaiselle, että jäisi minulta menemättä. Video vuoden 1931 maanjäristyksen tuhoista löytyy täältä: https://www.youtube.com/watch?v=hut7O3xwnHo

Ranta Napierin edustalla on todella komea ja kutsuu houkuttelevasti uimaan - mutta ikävä kyllä se on todella vaarallinen. Maanjäristys romahdutti nimittäin rannan pohjan ja aivan vedenrajan tuntumassa on iso pudotus, joka aiheuttaa täysin arvaamattomia virtauksia ja aaltoja. Rannaltakin on aalto pyyhkäissyt aivan yllättäen ihmisia merten syvyyksiin, eli kannattaa olla koko ajan tarkkana. Sinua on varoitettu.

Helmikuun loppupuolella on Napierissa aina Art Deco Weekend -festivaali, jolloin ihmiset pukeutuu aikakauden asuihin ja kaupunki todellakin palaa ajassa takaisin 20-luvulle. Ainut probleemi on majoituksen saaminen sinä ajankohtana (täysin mahdotonta) ja meidänkin on nyt tämä tapahtuma vaan skipattava. YouTube-video vuoden 2015 tapahtumasta: https://www.youtube.com/watch?v=dNhVOQZeP0A

Yksi asia, mikä hiukan näissä pienemmissä Uuden-Seelannin kaupungeissa ärsyttää, on kävelijöiden huono asema. Täällä on ikävä kyllä hiukan samanlainen tyyli, kuin Yhdysvalloissa, että suojateitä ei juurikaan ole ja kävelijällä on aina väistämisvelvollisuus. Ainut hetki milloin kävelijällä on "etuajo-oikeus", on silloin, kun hän siirtyy tuulilasin läpi etupenkille kuljettajaksi. Tästä en tykkää yhtään.

Varasin Napierista meille YHA-hostellin, joka oli jälleen erittäin onnistunut valinta. Hinta kahden hengen huoneesta 36€. Vanha, mutta todella siisti puutalo, aivan rannan tuntumassa ja kiva sisäpiha grilleineen. Päivittäin haettiin ruoat paikallisesta marketista ja valmistettiin ne hostellin keittiössä.

Koska ollaan täällä jo aikaisemmin tehty kaiken maailman art deco -kierroksia ja juttuja, niin tällä kertaa ei tarvinnut mitään pakollisia turistikierroksia enää tehdä, vaan voitiin ihan vain nauttia olemassaolon ihanuudesta.

Tämä Napier oli siis meillä tällä kertaa lähinnä tällaisena kivana, kolmen päivän välipysäkkinä matkalla kohti seuraavaa missiota. Ehdottomasti suosittelen Napierin ottamista Uuden-Seelannin visiittilistalle.

Huomenna suunnitelmat etenee ja vuorossa Gisborne.