Todella mahtavat kaksi kuukautta vierähti Panama City Beachillä nopeasti, ja sekin on nyt sitten testattu, että Amerikassa voi elää (ainakin jotenkin) myös ilman autoa. Älä kuitenkaan kuvittele omistavasi mitään ihmisoikeuksia ilman autoa. Jengi tööttäilee ja huutelee kuittailuja, eikä jalankulkijaa muutenkaan hirveästi kunnioiteta. Porukka ei vaan kertakaikkiaan ymmärrä miksi joku kävelee.
Se on vaan fakta, että maailmassa ei ole kovin montaa paikkaa, missä voi katsella ilmaiseksi delfiinishowta omalla parvekkeella ja aivan uskomattomia auringonlaskuja siihen vielä kaupan päälle. Näin talvisaikaan on toki hiukan viileää, mutta itse ainakin suurena silmänruokakulinaristina valitsin tällä kertaa visuaaliset nautinnot lämpötilan sijaan. Enkä kadu yhtään!
Alettiin tässä kahden kuukauden aikana kyllä jo hiukan laitostumaan, eikä oikeastaan tehty koko aikana muuta, kuin käytiin kuntosalilla, rannalla kävelemässä, altailla uimassa, saunomassa ja marketissa ostamassa ruokaa. Samaa tuttua ja turvallista kaavaa joka päivä. Toisaalta, tarvitseeko elämässä edes jotain muuta kuin edellä mainittuja juttuja? Viimeisenä päivänä tuli komeasti sadas kuntosalikäynti täällä täyteen ja sitä voi pitää kahdessa kuukaudessa aika hyvänä saavutuksena. Tästä on nyt sitten kaiken luksuksen ja kaavoihin kangistumisen jälkeen hiukan jännittävää palata taas mieron tielle, pelottavaan, pahaan ulkomaailmaan. No kyllä tästä on nyt jo korkea aika lähteä taas eteenpäin.
Viimeisenä päivänä käytiin postittamassa iso laatikollinen tavaraa takaisin suomeen, koska tästä eteenpäin laukut saa painaa vain 10kg/henkilö. Piste. Ihan liikaa tuli taas otettua alunperin tavaraa suomesta mukaan. Otin jopa mustia paitoja jostain mielipuolisesta syystä mukaan ja niillä ei trooppisissa olosuhteissa todellakaan tee yhtään mitään. Postittaminen suomeen maksoi yli 70 dollaria, joten suosittelen minimoimaan kaiken huolellisestu jo lähtiessä, ettei joudu tälle tielle sitten.
Autovuokraamosta oli varattu auto kello 12, mutta eihän siellä toimistolla ketään siihen aikaan ollut edes paikalla. Eikä ollut muuten parin tunnin päästäkään ja jouduin soittelemaan perään, että voisiko joku nyt tulla antamaan sen varatun auton meille. Vaikutti hiukan sille, että toimiston ihminen oli himassa vaan vetämässä lonkkaa. Muutenkin koko touhu oli hiukan epäilyttävää ja olen melko varma, että maksujen kanssa ei mennyt hommat ihan putkeen. Varaus oli nimittäin jo maksettu kokonaan netissä, mutta nyt muka tässä toimistolla piti se kortti vielä höylätä. Katsotaan mitä tapahtuu...
Kello 22 lyötiin Floridan kämpän ovi viimeistä kertaa kiinni ja lähdettiin ajamaan kohti Jacksonvilleä, joka sijaitsee noin 450 kilometrin päässä Panama City Beachiltä itään. Tiesin kyllä, että matkasta on tulossa pitkä ja kivinen, mutta sitä en tiennyt, että Floridan teillä liikkuu yöaikaan ties mitä helavatin elukoita ja öttömönkiäisiä. Silmiä vaan kiilui joka suunnassa teiden reunustoilla ja todella valppaana sai olla koko ajan. Peurojakin näkyi vähän väliä toikkaroimassa jossain.
Eihän siinä olisi mitään ongelmaa jos jyräisi jollain Chevrolet Silveradolla, etelävaltioiden lippu perässä hulmuten menemään, niin kuin paikalliset - eikä sellaisella autolla ajaessa tarvitse paljon välittää, vaikka muutaman peuran tai alligaattorin päältä ajaisikin. Tällä meidän nuhapumpulla taasen (Toyota Yaris) jos täräyttää päin armadilloa, niin armadillon matka jatkuu, meidän ei.
Ajattelinkin siis ajella hyvin rauhallisesti halki öisen Floridan ja pitää jonkinlaisen virkistävän tauon Hardeesin tappopurilaisten kera, mutta Katjan kysymys: "onko Jacksonvillessä sama aika kuin Panama City Beachillä" romutti totaalisesti koko suunnitelman. Joo-o, eipä tullut sitäkään kaikessa vouhotuksessa ajateltua, että ajaessa siirtyy tunnin eteenpäin kello! Nyt olikin kiristettävä huomattavasti tahtia ja ajettava kertalaakilla koko reitti läpi. Ehdittiin onneksi juuri sopivasti kello 04.50 Jacksonvillen lentokentän lähtöselvitykseen.
Koska tullessa ärsyynnyin 25 dollarin laukkumaksuihin/henkilö, niin päätettiin tällä kertaa tunkea kaikki mahdollinen tavara käsimatkatavaroihin ja saatiin näin toinen ruumaan menevistä laukuista kokonaan pois pelistä. Niin kaikki muutkin nykyään tekee.
Tänään oli American Airlinesillä ilmeisesti jonkinlainen museokalustopäivä ja ensimmäinen lento oli ruppaisella MD-80 koneella noin 2,5 tuntia Dallasiin. Lähtiessä oli tänään niin kylmä, että koneen siivet oli aivan jäässä, josta lentoturmatutkinta-ohjelman seuraajana olin tietysti hyvin huolissani. Onneksi siivet suhkutettiin nopeasti glykolilla ennen lähtöä, mutta varmaan melko harvinaisia juttuja tällaiset jäätymisongelmat täällä.Dallasissa käveltiin suoraan sisään seuraavaan koneeseen ja vähintään yhtä vanha, kämäinen 767-kone, katosta roikkuvine, valtavine kuvaputkitöllöineen. Lento onneksi aikataulunmukaisesti kuitenkin ilmaan ja olin jo pari tuntia kuolannut ja unelmoinut Havaijin palmureunaisista rannoista, kun fantasiat katkaisee tylysti koneen kaiuttimista kajahtava "DING: hyvät naiset ja herrat, koneessa on nyt niin paha vika (liittyi jotenkin paineistukseen), että välittömästi on palattava takaisin Dallasiin". Aaaaargh! Turvallisuus on tietysti tärkeä juttu ja takuulla ei tehdä tällaisia päätöksiä turhaan, koska kuluja tulee aivan järkyttävä määrä moisesta hommasta. Mutta sen tietää, mitä saa jos näin vanhoilla romuilla lentelee. Ikävä kyllä oltiin keskirivin paikoilla, joten en nähnyt, että missä kohtaa koneen tankit dumpattiin tyhjäksi ennen laskeutumista.
Dallasissa pari tuntia venailua ja ihmettelyä, kunnes viimein uusi kone oli portilla lähtövalmiina. Juuri kun oltiin saatu laukut ylähyllyille ja vyöt kiinni kajahtaa jälleen pahaenteinen "DING: koneessa täytyykin tehdä vielä lukuisia tarkastuksia ennen lähtöä, joten pyydämme ihmisiä poistumaan koneesta kaikkine tavaroineen. DING, DING ja keleen DING! Nyt alkoi minulla jo pikku hiljaa kilisemään päässä ja olisin voinut repiä koko kaiuttimet katoista johtoineen irti. Onneksi olen luonteeltani rauhallinen ihminen ja käyn ainoastaan päässäni tällaisia tuhoamisfantasioita läpi.
Muillakin alkoi jo pinna kiristymään tämän homman kanssa ja pääsy Havaijille tämän päivän aikana alkoi näyttämään vähintäänkin epätodennäköiseltä. Hotelli maksaa Honolulussa aivan älyttömästi, joten hiukan närästää, että eka päivä oli nyt jo sataprosenttisesti menetetty tapaus. Saatiin sentään 12 dollarin ruokakupongit, mutta lentokenttien hintatason tietäen, sillä ei nyt ihmeitä saa.
Kolmannella yrityksellä lykkäsi ja kello 15 viimein oltiin jälleen ilmassa kiitämässä kohti Honolulua. Meidän paikat sijatsi aivan perällä ja melkein koko matka (9 tuntia) oli sellaista vatkausta, kuin olisi istunut sisällä jossain proteiinisheikkerissä. Kyllä oli vatkattu olo ja monta tuntia heitti päässä vielä lennon jälkeenkin.
Honolulussa tietysti vielä pitkä bussimatka Waikikille, jossa oltiin vihdoin ja viimein kello 22 paikallista aikaa. Hereillä oltiin tässä kohtaa oltu jo yli 40 tuntia, joten töttöröö ja aloha vaan itelles!
Palataan asiaan, kunhan tästä on joskus toivuttu takaisin pelikuntoon. Tällaiset päivät ei mitenkään hirveästi kohota matkailumoraalia, mutta eteenpäin on elävän mieli...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti