Kotka: Lähtöpäivä

"Minä siis läksin yksin eteenpäin kohti uusia maisemia. Enkä minä karttaa katsellut, enkä välittänyt minne menin. Maailma oli avoinna edessä. Ja kaunis syksyinen aika." 

Kohti tuntematonta

Lähtöä edeltävän yön nukuin todella huonosti. Heräilin useammankin kerran ahdistukseen, että onkohan kaikki tärkeä nyt varmasti tehty!? Koska himassa ei ollut enää kuin patjat paljaalla lattialla, pyörin ja ajauduin tietysti vielä patjojen väliin jatkuvasti. Lopullisesti heräsin tähän ikimuistoiseen päivään kello 05. Okei, vaikka yö oli huono, niin jokainen päivä, jonka herää edes puolittain elävänä ja terveenä on minun mielestä hyvä päivä! Ja kyllähän tässä aamussa oli jotain todella hienoa tutinaa tötterössä: todellinen seikkailu oli alkamassa!

Kun astuin viimeistä kertaa ovesta ulos laukkuineni, heräsin viimein myös siihen todellisuuteen, että tästä eteenpäin olen työtön, koditon ja rahatonkin varmaan kohta - mutta myös vapaa kuin taivaan lintu! Tavallaan pelottava, mutta todella huumaava tunne - elämä on todellakin avoin tällä hetkellä! Ainahan elämässä jotain vastuuta on, mutta kyllä tällä hetkellä joku mummo voisi huutaa perään: "olet sinä täysin vastuuton hunsvotti"! Nyt on turha enää yrittää vetää jarruja, juna on tässä kohtaa jo täydessä vauhdissa. Nyt ollaan matkustajia kolmannessa luokassa, määränpää tuntematon, eikä enää  auta kuin pitää rystyset valkoisena kiinni ja yrittää pysyä kyydissä.

Syy, miksi lähden tässä kohtaa yksin matkaan on, että Katjan työt loppuu vasta parin viikon päästä ja toisekseen Suomessa jumittaminen alkoi ahdistamaan (lue: v*tuttamaan) sen verran, että päivääkään ei vaan pysty enää tuhlaamaan! Kolmas juttu on, että olen menossa kaverin syntymäpäiväjuhlille Japanissa ja Asahit on jo siellä kylmenemässä. Sen suhteen tämä on kyllä hyväkin juttu, että Katja pystyy nyt hoitamaan himassa vielä viimeisiä hommia kuntoon ja minä ehdin toipumaan aikaerosta kaikessa rauhassa. Olen nimittäin sellainen aikaerohäirikkö, että kukaan muukaan samassa tilassa oleskeleva ei minun seurassa nuku viikkoon.

Monelle "yksinäisenä sutena" matkaaminen on ainut oikea tapa, mutta minulle se ei suoraan sanottuna ole yhtään mitään. En kertakaikkiaan saa yksin matkustamisesta juurikaan iloa ja haluan aina päästä jakamaan hyvät ja huonot kokemukset jonkun kanssa. Kahdestaankin Katjan kanssa yritetään aina päästä johonkin porukkaan mukaan, tai ottaa lisää jengiä meidän kyytiin. Kyllä se vaan on porukassa paljon hauskempaa.

Katjalla on nyt siis muutama viikko aikaa rauhassa miettiä, että haluaako hän jättää kaiken ja lähteä tähän mielipuoliseen juttuun mukaan. Olen ainakin varoittanut...

Ja äijä matkaan...

Aloitin päivän järkyttävän istumismaratonin täräyttämällä Onnibussilla Kotkasta Helsinkiin (3,50€) ja kävin pikaisesti vaihtamassa vielä hiukan dollaria ja jeniä Forexilla. Tässähän se matkan luultavasti vaarallisin osuus tulikin nyt turvallisesti suoritettua. Great success! Seuraavaksi Finnairin bussilla (6,50€) Helsinki-Vantaalle ja kaikki hyvin putkeen tähän asti.

Yleensä lentokentällä alkaa heti fiilikset nousta ja melkein voi jo haistaa paratiisin tuoksun klyyvarissaan - mutta huhtikuussa viimeksi tämän saman reitityksen tehneenä, haiston kyllä nyt korkeintaan tuskan hien ja lattiavahan. Ei tässä kohtaa vielä hirveästi riemu tai levikset repeä. Jos Finnair yhtään kykenisi kilpailemaan hinnoilla, niin päräyttäisin suoralla lennolla Osakaan ja olisin kohta ryystämässä tuoretta udonia Dotonborilla.  Nyt on ikävä kyllä taas kierrettävä sellainen reititys, että hanuri soittaa hoosiannaa jo puolessavälissä ja päästöjä suhisee troposfääriin siihen malliin, että jumankeuta Tuvalu on jo uponnut, ennen kuin sinne asti ikinä päästään. Virkailijakin totesi tiskillä heti lipun nähtyään: "No sinulla on istumista tiedossa" - ja ikävän oikeassa oli.

Metalliputkilo, jota myös lentokoneeksi jotkut sekopäät nimittää, nousi Helsinki-Vantaan ilmatilaan hiukan aikataulusta myöhässä kello 16.20 - ja kun viimeinen Suomen maankaistale peittyi samettiseen pilviverhoon, niin ajattelin: jo oli jumankauta aikakin! Viimeiset pari kuukautta oli sellaista tavaraa, että sitä velliä en jää maistelemaan enää yhtään enempää. Hasta la vista!

Lontoo

Entisaikoina, kun satamasta lähdettiin uljaasti, rinta rottingilla  kohti tuntemattomia vesiä, niin se oli välittömästi jännittävä ja uhkarohkea  seikkailu. Tässä nykypäivän hommassa ei  taasen ole uhkarohkeaa seikkailua, kuin että loppuuko mp3-soittimesta akku, tuleeko eteen joku penkinlaskija, missä kohtaa saa jonkun järkyttävän krampin jalkoihin tai milloin syvyyksistä nousee joku täysjurriin itsensä juonut suomituristi riehumaan. Vaaroja on nykypäivänäkin monia. Ja jestas sentään, tajusin juuri etten ole ikinä lentänyt yksinäni - siis en ikinä! Tähän saakka piti näköjään elää! Tämähän tuntuu paljon pidemmältä vielä, kun ei pääse valittamaan kenellekään, kuinka joka paikkaa särkee ja kuinka kamalaa ruoka on.

Eväät kentällä

Päivän ensimmäinen lento (Finnair A321) suuntautui Lontooseen - eli 3 tuntia täysin vika suuntaan ja ruoasta ei tarvinnut valittaa, koska sitä ei saanut ollenkaan. Finnair on ratkaissut tämän ongelman hienosti näin. Ajattelin, että jos hintataso Heathrowlla on samanlainen kuin Helsinki-Vantaalla, niin en varmasti syö, enkä juo yhtään mitään sielläkään - mutta onneksi sentään löytyi jopa ihan inhimillisen hintaisia tuotteita Lontoossa. About 5€ yhteensä maksoi iso leipä, sipsipussi ja juoma vielä päälle. En haluaisi valittaa, mutta Helsinki-Vantaan hinnat ...come oooon - jotain rajaa!

Seuraava lento Hong Kongiin (Cathay Pacific B777), eli ensin typerästi takaisinpäin samat 3 tuntia ja siihen pistettiin ilmaiseksi kaupan päälle vielä melkein 9 tuntia lisää. Aaargh! Mitä Cathay Pacificiin tulee, niin minun mielestä ehdottomasti yksi parhaista lentoyhtiöistä maailmassa! Halvat liput, uudet hyvät koneet, ystävällistä palvelua ja ruoka turistiluokassakin todella hyvää. Ainut mistä en tykkää, niin American Airlinesin maileja eivät myönnä kuin kalleimmista lipuista, ja vanhana Iso-Britannian siirtomaana, mistään vihreästä teestä on Hong Kongilaisessa koneessa turha edes fantasioida.

Koska kone ei "onneksi" ollut ihan täysi, niin tässä sai kivasti vallattua itselleen lisää lebensraumia ja hiukan oikaistua raihnaista ruhoaan. Ekologisuuden kannaltahan ei toki ikinä ole hyvä juttu, että kone ei ole täysi - mutta minun hanurin kannalta on! Ja koska en kykene lentokoneessa ikinä nukkumaan, niin kyttäilin verestävät silmät kiiluen pimeydessä kuin joku rotta koko yön. En edes katsonut yhtään elokuvaa, vaan möllötin vaan ja herkuttelin ajatuksella, että mihinköhän hommaan tässä taas on lähdetty? Koska oli koko yö aikaa kyttäillä, niin havaitsin, että koneessa oli paljon suomalaisia - eli tämä Hong Kongin käyttäminen välilaskupaikkana on selvästi havaittu kannattavaksi.

Välilasku Hong Kongissa

Jossain vaiheessa yö valkeni taas päiväksi ja laskeuduttiin pilvettömään ja yllättävän smogivapaaseen Hong Kongiin. Enpä muista sinistä taivasta ennen täällä edes nähneeni! Asteita ulkona 34c ja terminaalissakin oli tänään aika lämpöiset oltavat. Ikävä kyllä ei ehtinyt sen enempää jäädä ilmanlaatua nuuhkimaan tai aurinkorasvoja levittelemään, vaan pikainen vaihto seuraavaan koneeseen (Cathay Pacific A340), jolla viimeinen tuskien taival kohti Osakaa. Eiköhän lyönyt sitten vielä järkyttävät turbulenssit laskeutuessa ja hiukan alkoi jo puskemaan kylmää rinkiä vereslihalla olevien persuuksien alle.

Osakaan laskeuduttiin vihdoin ja viimein noin kello 21.30 paikallista aikaa, jossa tietysti vielä aivan järkyttävä jono maahantulotarkastuksiin. Koska tulin yksinäni Hong Kongista, ilman paluulippua ja maahantulolappuun hiukan sitä sun tätä skriivailtuna, niin ei tässä nyt ihan tosta vaan maahan käveltykään. Kamat käytiin totaalisesti läpi, mutta Geisha-keksit ja minun läppärin pintamaalaus näytti erityisesti tekevän tullimiehiin vaikutuksen. Voin kertoa, että Kiinan ja Pohjois-Korean tullissa tämä nouseva aurinko ei herättänyt ihan niin suurta ihastusta. Mitään asiatonta - muuta kuin minun MM-95 nevö foget kalsarit - ei tietenkään laukuista löytynyt, joten toivottivat turvallista matkaa ja tervetuloa jälleen kerran Japaniin.

Osakan kentältä ulos astuessa tuli outo tunne, että ihan kuin vasta olisin ollut tässä - ja itse asiassa niinhän vasta olinkin. Eihän siitä ole kuin viisi kuukautta kun viimeksi tässä silmät ristissä pöllöilin. Tämän Osakan kentän kanssa on onneksi se hyvä puoli, että ei tarvitse yhtään arpoa minne mennä, vaan voi suoraan jolkottaa lippuautomaatille, tempaista vauhdissa teen juoma-automaatista mukaan ja paukuttaa junalla (about 8€) vauhdilla kohti keskustaa. Tuli heti varsin kotoisa olo, kun junassa vieressä istuva nainen nukahti vasten olkapäätä koko matkan ajaksi.  Japanilaiset ei ole mitään "kosketelkaa toisianne" -tyylistä väkeä, mutta väsyneenä junassa tämä on täysin hyväksyttävää toimintaa, ja hyvin usea käyttääkin tämän mahdollisuuden. Toimin kerran meidän jenkkien kiertomatkalla autossa kuukauden verran ihmistyynynä, joten tiedän todellakin mistä puhun. Kymmenen vuotta sitten vielä melkein jokainen ihminen nukkui junassa, mutta nykyään yhä useampi räplää vaan puhelinta koko matkan. Varmasti täytyy jo vaikuttaa negatiivisesti Japanin kansantalouteen, kun porukka on yhä väsyneempää.

Otin alkuun muutamaksi yöksi hotellin Tennojilta, koska tiesin jo kokemuksesta, että sinne on kentältä helpoin ja nopein päästä. Tämä Tennoji ei silleen -kröhöm- ole mitään "kulttuurihistoriallisesti sykähdyttävää" aluetta, mutta tässä kohtaa ei todella enää kiinnosta suhailla tuntikaupalla ympäri ämpäri Osakaa.

Pieni happihyppely Tennojin asemalta, Osakan miellyttävän pehmeässä yössä hotellille ja  hupparin joutui tässä kohtaa kyllä nyt hylkäämään. Monessa muussa paikassa en edes kuvittelisi käveleväni keskellä yötä läpi pimeiden kujien, mutta Japanissa se on vielä täysin turvallista. Hotellilla olin jossain 24 jälkeen ja nyt on sellainen juttu, että äkkiä nukkumaan! Lähdin matkaan keskiviikkoaamuna kello 05, ja kohta siirrrytään perjantain puolelle - eli hyvää yötä Hanna ja lapset, sanoi mummo kun silmä puhkesi! Oyasuminasai!