Auckland: Jumitusta ja jäätymistä

Viimeisenä Maupitin aamuna oli hyvin aikaa vielä pyöriä biitsillä, rapsutella koiria ja syöksyä majoituksen pikkupojan kanssa viimeiset surmanhypyt laiturilta veteen. Paikan emäntä perkasi samaan aikaan kaloja rannassa ja yritettiin houkutella perkeillä haita tulemaan rantaan, mutta tänään se ei jostain syystä onnistunutkaan sitten millään. Eilen oli jatkuvasti haita ympärillä pyörimässä, mutta tänään ei saatu niitä millään tulemaan. Outoa.

Juuri ennen lähtöä saatiin vielä lounaaksi tuoreita kaloja ja kookoksia, jonka jälkeen lähdettiin venekyydillä lentokentälle, jonne Mr. Mäyräkin tuli vielä meitä saattamaan. Hiukan pelotti ajatus villinä kentällä vipeltävästä koiranpennusta, mutta onneksi Mr. Mäyrä käyttäytyi oikein mallikkaasti. Kello 15.50 oltiin ilmassa ja Papeeteen laskeuduttiin kello 16.45.

Papeete, Tahiti

Sää Papeetessa näytti ikävä kyllä sen verran uhkaavalle, että päätettiin haudata kaikki ajatukset kaupungille lähtemisestä ja tyydyttiin vaan hakemaan läheisestä marketista ruokaa kämpille. Hotellina oli siis jälleen sama karmean hintainen lentokenttähotelli, joka on kyllä ihan siisti ja sijainti ihanteellinen, mutta hyvin kallis ja kaiken lisäksi ainoastaan jääkylmää vettä tulee suihkusta. Luulisi nyt tähän hintaan saavansa edes lämmintä vettä? Nyt en oikeastaan kyllä edes muista, missä ollaan viimeksi saatu lämmintä vettä suihkusta, mutta kauan siitä joka tapauksessa on. Käveltiin siis Papeeten tummenevassa illassa läheiselle kaupalle ja pakko sanoa, että on tämä vaan aika karua seutua tämä Papeete, ei mahda mitään. Juoppoja ja narkkareita istuskeli vähän joka puolella ja en tiedä miten turvallista täällä oikeasti edes on pimeän aikaan liikkua? En voi suositella Papeetea, muuten kuin pikaiseen "touch and go" -tyyliseen visiittiin. Viikon totaalisen nettikatkoksen jälkeen loppuilta menikin ihan vaan nettiä selaillessa, uutisia lukiessa, kuvia turvaan siirrellessä ja puhelimen päivityksiä lataillessa. Totesin, että kamera on nyt totaalisesti pois pelistä ja ainut keino on yrittää löytää uusi objektiivi käytettynä halvalla jostain.

Kaiken touhuamisen ja rymyämisen lomassa nukkuminen jäi jälleen hiukan vähemmälle ja kello 04 aikoihin päätin viheltää pelin poikki ja alkaa jo valmistautumaan Aucklandiin lähtöön. Hiukan kävi suoraan sanottuna ahdistamaan, rintaa pistämään ja viluttamaan tämä meidän paluu kylmään ja siellähän on varmasti asteet kuin Suomen kesässä? Ei ole minun juttu ollenkaan se. Muuten kyllä tykkään Aucklandista ja Uudesta-Seelannista oikein paljon, mutta tämä talviaika ei yhtään houkuttele minua. Vaatteita on saatava äkkiä jostain lisää. Tällä kertaa meillä ei todellakaan ole mitään muita suunnitelmia Aucklandin varalle, kuin yrittää pysyä jäätymättä ja elää mahdollisimman halvalla seuraavat viikot.

Ennen kentälle menoa etsittiin vielä jätepiste ja hävitettiin kaikki tästä eteenpäin turhaksi jäävä tavara laukuista kuljeksimasta. Sinne lähti tuomion temppeli (tetta), sandaalit, umpeen ruostunut kamerateline jne. Tavattiin vielä saksalaisetkin aamulla kentällä ja koska oltiin viihdytty oikein mainiosti yhdessä, sovittiin, että otetaan jossainpäin maailmaa tapaaminen vielä tulevaisuudessa.

Lento Aucklandiin lähti kello 7.30 ja koko 5 tuntia 48 minuuttia oli tänään kuin lentoa pumpulilla. Harvemmin on näin tasaista kyytiä Tyynenmeren päällä. Lennon aikana hävisi taas 24 tuntia kuin tuhkana tuuleen ja onneksi muistin huomioida tämän seikan hotellivarauksessa. Ainut huono puoli tämän päivän lennossa oli, että edessä istui taas vaihteeksi joku armoton penkinlaskija, joka täräytti penkin alas 5 minuutin lennon jälkeen ja siinä se tönötti sylissä koko matkan. Ai kun kiva! Pitäisi ymmärtää, että tekemällä itselleen lisää tilaa, vie sitä samalla toisilta takaa. No tällaista tämä on: elämä on raakaa taistelua elintilasta.

Air Tahiti Nui

Sateiseen Aucklandiin laskeuduttiin kello 12.30 aikoihin, jossa ensimmäiset ongelmat alkoi heti tullissa. Näin jo kaukaa kuinka tullin haistelukoira tassutteli uhkaavasti minua kohti ja samalla muistin, että perhana sentään, kantelin Mr. Mäyrää vielä juuri ennen lähtöä sylissäni ja laukkujen päälläkin oli koko kuukauden ryöminyt kymmeniä koiria. Onneksi nämä tullin koirat on varmasti opetettu tunnistamaan vain laittomien aineiden hajut? Ööööö, ei muuten ole! Turre meni tietenkin aivan sekaisin minun kohdalla ja kävi hyppimään ja ilmoittamaan, että tässä tyypissä on nyt jotain todella hämärää. Sinänsä Turre oli kyllä oikeassa. Ikävä kyllä koirat ei kuitenkaan pysty kertomaan, että mitä ne oikein haistaa, joten kaikki tavarat tarkastukseen ja lisäongelmia herätti myös se, että en saanut yhtä laukun vetoketjua avattua millään - se oli ruostunut täysin umpeen! Tullimies sanoi, että voisitko avata tämän osion, mutta minkäs teet, kun se ei vaan hievahtanutkaan, vaikka hampaat irvessä yritti sitä repiä! Mitään laitonta ei kuitenkaan löytynyt, vaikka olisi zuumaillut mikroskoopilla, joten hyvin pettyneinä heidän oli laskettava meidät viimein jatkamaan matkaa. Haisteluturrelle varmasti varattiin ensimmäinen kone nauttimaan eläkepäivistä Maupitin palmujen alle, kassit heiluen jolkottelemaan kylänraittia, kirppuja rapsutellen.

Kävin kokeilemassa nopeasti ulkona asteita ja totesin, että pitkähihainen paita on nyt saatava välittömästi! Ostin kentän turistishopista jonkun New Zealand paidan, mutta eipä sekään paljon helpottanut, sillä ulkona oli oikeasti ihan järkyttävän kylmä. Asteet alle 10c ja nyt meni kyllä välittömästi mielenkiinto tähän koko hommaan. Kylmä on matkamiehen pahin vihollinen! Päätinkin alkaa välittömästi etsimään lentoja vielä jonnekin muualle kun päästäisiin majoitukselle.

Otahuhu, Auckland

Meidän Aucklandin majoitus sijaitsi täällä lentokentän suunnilla, joten kysyttiin lentokentän infosta ohjeet, miten sinne pääsisi bussilla, ja sitten ei kun ulos bussipysäkille jäätymään. Ensimmäinen bussikuski sanoi yllättäen (vaikka oli ihan selkeät ohjeet juuri siihen bussiin mennä), että tämä ei mene sinne, odottakaa seuraavaa. Pitkän odotuksen jälkeen tuli seuraava bussi, joka sanoi taas samat sanat. Häh? Edelleen odotusta ja jäätymistä, jolloin kolmas bussi tulee ja kuski sanoo: "teidän olisi pitänyt mennä edelliseen bussiin, ettekö osaa lukea?" Jumalautsi nyt kärähti hermot ihan totaalisesti ja päätettiin tältä seisomalta lopettaa tämä sekoilu ja ei kun pirssiä alle. Joku epäilyttavän oloinen äijä yritti heti taksipisteellä, että "no niin tästä taksi herralle", mutta Melbournen pelottavasta taksitouhusta viisastuneena päätin ihan törkeästi olla välittämättä siitä mikä taksi on ensimmäisenä jonossa, vaan kyllä minä saan perhana sentään valita juuri sen kuskin kuin itse haluan. Löydettiinkin luotettavan tuntuinen kuski, joka heitti meidät ilman mitään pelleilyjä turvallisesti majoitukselle ja antoi vielä vaihtorahatkin ihan oikein takaisin. Näin tämä pitää toimia!

Otahuhu, Auckland

Majoitus sijaitsi siis Otahuhun kaupunginosassa, joka on lähinnä Tyyneltämereltä kotoisin olevien ihmisten asuinpaikka ja tämähän kävi meille oikein mainiosti. Tunnettiin olomme erittäin kotoisaksi. Lähettyvillä oli ruokapaikkoja, joissa käydessä tuntui, ettei olla saarilta ikinä pois lähdettykään ja muutenkin oli oikein kiva tunnelma. Hyvin halpaa oli myös kaikki verrattuna Aucklandin keskustaan. Täällä onneksi asuu paljon saarelaisia, jotka eivät ole vielä turtuneet länsimaiseen maailmanmenoon ja vastaan tullessa moni tervehtikin iloisesti ja leveä hymy nousi naamalle. Varmaan kyllä ajattelivat, että mitenköhän nuokin on tänne eksyneet?

Majoitus (Park Ave Residences) oli siisti ja ennen kaikkea halpa (23€), mutta henkilökunta hiukan tylyhköä ja huoneessa aivan järkyttävän kylmä. Mitä muuta voi olettaa, jos ei ole mitään lämmitystä huoneessa. Käytiin kysymässä vastaanotosta, että olisiko paria kuppia lainata teen juomista varten tai lämpöpuhallinta (joka luvataan paikan nettisivulla), mutta tylysti vaan vastattiin, että ei ole, ostakaa itse. Ja näin oli myös todellakin tehtävä, sillä asteet huoneessa laski öisin sille tasolle, että melkein höyry nousi suusta.

Ramen burger

Selailin kaikkia mahdollisia lentovaraussivustoja epätoivoisesti, mutta yhtään halpaa Tyynenmeren kohdetta ei ikävä kyllä enää löytynyt. Se siitä! Päätettiin siis pysyä tässä ja yrittää jotenkin sinnitellä seuraavat viikot jäätymättä pystyyn. Tämä ei ollutkaan mikään helppo juttu, nimittäin parin päivän Aucklandissa olon jälkeen alkoi iho hilseilemään, huulet ja korvalehdet halkeikemaan, suu oli aivan kuiva, silmät veresti, nenästä tuli verisiä klönttejä ja jostain korvan sisäpuoleltakin vuosi verta. Elimistö oli tottunut kuukausien aikana ihanaan, pehmeään, lämpimään kosteuteen ja päätti nyt alkaa toden teolla kostamaan ja kapinoimaan tätä hommaa vastaan. Saa nähdä, onko meidän ylipäätänsä mahdollista enää jatkossa kuivissa paikoissa edes elää? Jos minulta kysytte, niin ei ole.

Alettiin käymään läheisessä uimahallissa saunomassa ja uimassa ja se olikin varsin kiva keino sulatella paikkoja ja samalla pystyi juttelemaan saunassa Tongalaisten äijien kanssa lauteilla. Pari kertaa viikossa käveltiin aina myös Sylvia Park ostoskeskukselle, jonne oli majoiotukselta noin 6 kilometriä matkaa. Yhden kerran käveltiin jopa Aucklandin keskustaan, jonne kertyi matkaa 15 kilometriä. Keskustan ihmisvilinä olikin melkoinen shokki näin monen kuukauden rennoissa oloissa vietetyn ajan jälkeen. Kaikilla oli kiire jonnekin ja hapan ilme naamalla painetaan vaan rahan perässä menemään. Domino's pizzerian pizzoihin jouduttiin taas ikavä kyllä hyvin usein sortumaan, sillä jos pizza maksaa 3,20€, niin se on vaan hinta jota ei pysty ohittamaan!

Pizzaa huiviin

Se hyvä puoli tässä oli jumittamisessa oli, että ehti ainakin kunnolla laskemaan budjettia ja tekemään suunnitelmia loppureissun varalle. Koska mitään lentoja saarille ei enää löytynyt (siis halvalla), päätettiin tässä kohtaa nyt tehdä paluu kotoisiin tunnelmiin Japaniin. Siellä ainakin olisi lämmintä (fyysisesti ja henkisesti) ja johan tässä on ihan liian kauan Japanista pois oltukin, jos minulta kysytään. Nyt alkoi heti tunnelmat nousemaan kummasti!

Koska lento kohti Brisbanea oli lähdössä keskiviikkoaamuna jo kello 6.20 päätettiin poistua majoitukselta jo edellisenä päivänä ja mentiin uimahallissa saunomisen jälkeen bussilla lentokentälle jo kello 20 aikoihin notkumaan. Periaatteessa Aucklandin kenttä sopii hyvin yön yli viettämiseen, sillä lennot saarilta tulee yleensä keskellä yötä ja kenttä on siis täydessä valmiudessa 24 tuntia. Se mikä ei ollut niin hyvä puoli oli, että kentällä oli aivan järkyttävän kylmä ja kovaa meteliä aiheuttavia terminaalin rakennustöitä tehtiin kellon ympäri. Nukkuminen oli ihan turha toivo. Kello 04 siirryttiin lähtöaulan puolelle ja Qantas 737-800 kone ilmaan kello 6.20.

Neljän tunnin lento Brisbaneen, jossa parin tunnin odotus ja siirtyminen Qantas A330-300 koneeseen, jolla kohti Tokiota. Ajattelin, että kone on taatusti ihan täynnä ja tästä tulee oikea painajaisten painajainen, mutta vielä mitä: konehan oli melkein tyhjä! Lentoaika oli noin 10 tuntia, joka meni todella viihtyisästi, koska pystyi varaamaan koko keskirivin vain itselleen. Tokioon laskeuduttiin kello 20 paikallista aikaa, jossa olin varannut ensimmäiseksi yöksi lentokenttähotellin, koska Narita on aivan järkyttävän kaukana Tokiosta. Voin kertoa, että hiki valui norona vain muutama minuutti ulkona olon jälkeen ja se ei todellakaan ollut huono asia - tätä oli todellakin kaivattu! 

Hotellilla äkkiä nukkumaan, mutta kuinka ollakaan, vain hetken nukkumisen jälkeen iso maanjäristys ja seitsemännestä kerroksessa tuntui aika ikävälle. Ollaan jo näitä järistyksiä sen verran koettu, että en jaksanut edes sängystä nousta, vaan annoin huljutella ihan rauhassa, seinien rutissessa uhkaavasti. Ikävä kyllä naapurihuoneessa ei otettu ihan yhtä viileästi tätä huljuttelua, vaan joku alkoi huutamaan täysillä. Hyvää yötä vaan.

Päivitysongelmia

Kuukausien olo trooppisissa olosuhteissa alkaa nyt tehdä tehtävänsä. 

Aikaisemmin jo Ouvealla muurahaiset tuhosi läppärin näppäimistöstä muutaman kirjaimen ja pikku hiljaa on koko ajan pudonnut lisää näppäimiä pelistä. Tällä hetkellä näppäimistössä ei pelaa seuraavat näppäimet: O, Ä, Ö, L, I, Z ja enter. 

Kirjaimia voi toki siirrellä näppäimeltä toiselle, mutta kyllä nyt alkaa olla sellainen suo, mistä ei enää ylös nousta. Eikä tässä vielä kaikki, vaan nyt myös näyttö meni aivan yhtäkkiä pimeäksi. Avasin näytön reunan ja havaitsin, että yhdestä tietystä paikasta koko ajan painamalla näyttö herää jälleen henkiin. Käyttö on siis mahdollista jos toisella kädellä painaa koko ajan näyttöä ja toisella yrittää kirjoittaa. Melko mahdoton tilanne.

Seuraava ongelma on kamera, jonka objektiivi oli ilmeisesti ruostunut runkoon kiinni! Sain lopulta objektiivin irti, mutta mekanismi, jonka pitäisi avata ja sulkea linssi on totaalisen jumissa eikä enää hievahdakaan, vaikka kuinka vääntäisi. Yhtään kuvaa ei siis sillä objektilla enää kuvata. Rauha hänen muistolleen. Tämä on nyt todellinen katastrofi, sillä kunnollisen kuvausmahdollisuuden puuttuminen syö koko luovuuden ja innon kuvata yhtään mitään. Puhelimessa on toki kamera, mutta jälki on sitä tasoa, joka ei minua miellytä alkuunkaan. Vaikka olisi minkälainen huippupuhelin tahansa, niin kuvat niillä on suoraan sanottuna aivan surkeita. Piste.

Et sellaista. Hankalaa on, mutta yritän joka tapauksessa jotenkin saattaa tämän blogin kunnialla loppuun saakka...

Maupiti, Tahiti

Tänä aamuna oli kaikki ennusmerkit ilmassa, että seuraavasta viikosta saattaisi tulla erittäin hieno. Mieli oli sateisen viikon jälkeen nyt todellisessa nousukiidossa ja säätiedotuskin näytti pelkkää hymynaamaa tästä päivästä eteenpäin. Tämä tulisi nyt kaikenlisäksi, hyvin todennäköisesti olemaan meidän viimeinen viikko Tyynellämerellä (tai ainakin Tahitilla), joten todellakin oli toivottavaa, että hommat natsaisi nyt kunnolla kohdilleen.

Aamulla käytiin palauttamassa skootteri vuokraamoon, josta saatiin autokyyti takaisin majoitukselle ja sanon ihan suoraan, että hiukan pelotti olla kyydissä. En tajua miksi jengin pitää täällä kaahata pienillä teillä ihan älytöntä vauhtia? Minne on muka niin älytön kiire? Jos ei tällä touhulla jyrää ihmisiä sileäksi, niin koiria ja muita eläimiä ainakin. Saatiin onneksi olla bungalowissa vielä iltapäivään saakka (ilman lisämaksua) ja saatiin myös kyyti lentokentälle (ilmainen), eli varsin hyvin meni kaikki putkeen.

Tänään siis kohteena saari, jonka nimi taatusti värisyttää jokaisen old school "pelimiehen" ja joystickin vemputtajan puntteja: Maupiti Island. Niille jotka ei tiedä, niin kyseessähän oli 90-luvun legendaarinen tietokonepeli, jossa yritettiin ratkaista murhaa mystisellä Maupitin saarella. Toivottavasti tässä ei nyt jouduta oikeasti mitään murhia alkaa selvittelemään, sillä muistaakseni en ollut mikään kovin hyvä pelissäkään.

Lento lähti Raiatealta aikataulun mukaisesti kello 15.10, lentosää oli mitä mainioin ja lentoaika noin 25 minuuttia. Laskeutuminen Maupitille oli todella huikeaa katseltavaa, sillä kiitorata on rakennettu osaksi laguunin päälle ja laskeutuessa rauskut senkun rauhallisesti liiteli molemmilla puolilla kirkkaassa vedessä. Siis huh huh! Koko lentokentän edusta oli muutenkin aivan mielettömän upeaa nähtävää ja kyllä tässä Maupiti heitti heti sellaiset kortit tiskiin, että pois alta Bora Borat ja männynkävyt! Värisuora. Maupiti on ensisilmäyksellä kuin minikokoinen Bora Bora, mutta hiljaisempi, upeampi ja helposti lähestyttävämpi kuin sisarensa.

Hiukan jännitti, että onkohan meitä oikeasti joku täällä kentällä vastassa, sillä ei itse oltu itse missään vaiheessa yhteydessä majoittajaan, vaan varaus hoidettiin kokonaan meidän puolesta. Varasuunnitelmana oli, että mikäli ketään ei ole vastassa, niin silloin on vaan kylmästi alettava kyselemään paikalla olevilta ihmisiltä, että keneltäköhän löytyisi majoitusta? Pelkkä telttapaikkakin kelpaisi tarvittaessa. Ei ole vielä ikinä ilman majoitusta missään jääty, joten ei tästä nyt kauhean huolissaan jaksanut olla, sillä: Kunhan on lämmintä niin kaikki on hyvin. Siinä on tämän klopetrotterin motto elämässä. Maupitin lentokenttä sijaitsee siis motulla (saari), joten jonkinlainen kyyti on sieltä löydyttävä pois, ellei halua jäädä kiitoradalle nukkumaan. Maupitilla ei hotellimajoitusta löydy ollenkaan, joten nettivarauspalveluista ei ole missään vaiheessa matkan suunnittelua yhtään mitään apua. Ainut mahdollisuus on lähetellä sähköposteja jokaiseen mahdolliseen paikkaan, joihin ei kukaan vastaa - ja jos vastaa niin ranskaksi. Ehkä muutama sana kannattaa ranskaa opetella jos on aikomus Tahitia enemmänkin kierrellä. Itse en osaa kuin muutaman sanan, joten hiukan on hankalaa.

Maupiti on siis majoitusten suhteen todellinen vastarannan kiiski ja täällä ei tykätä yhtään siitä mitä Bora Boralla on tapahtunut. Isot ulkomaiset yhtiöt tulee ja imee saaret kuiviin ja jättää vielä kaiken huippuna paikkansa ja rojunsa mätänemään pois lähtiessään. Maupiti on näistä Tahitin Seurasaarista selkeästi "paratiisimaisin" ja tänne haluaisi kyllä useampikin ketju varmasti pystyttää luksushotelleja, mutta toistaiseksi Maupiti on vielä viitannut kintaalla moisille suunnitelmille. Voin tarvittaessa toimittaa tänne suomesta lisää kintaita jos tulee oikein tiukka paikka. Kunpa tällaisia paikkoja olisi maailmalla paljon enemmän!

Löydettiin onneksi meitä vastaan tullut ihminen ja lähdettiin pienellä veneellä hiljaa puksuttelemaan laguunin halki Tiapaa-nimiselle motulle, jossa meidän seuraavan viikon majoitus tulisi sijaitsemaan. Matkaan meni noin 20 minuuttia ja olihan tämä taas melkoisen rentoa ja kivaa matkantekoa. Ei ollut kiire yhtään mihinkään. Vietetään siis koko seuraava viikko pienen pienellä motulla, joten aika rennon vaihteen pystyi tässä kohtaa heittämään silmään. Laiturilla meitä oli vastassa kokonainen lauma majoituksen mukavia koiria ja auto jonka lavalla päästiin lyhyt matka saaren toiselle puolelle, koirien jolkotellessa kieli maata viistäen perässä. Majoituksen omistajat eivät kovin paljon englantia puhuneet (tai ehkä eivät vaan halunneet puhua), joten hiukan oli kyllä hankalaa taas selvittää, että mikä täällä on homman nimi? Meidät ohjattiin suoraan isoon bungalowiin, mikä oli kyllä sinänsä ihan kiva juttu, mutta pieni epäilys heräsi, että olikohan tämä nyt kuitenkaan sen hintainen kuin mistä oltiin kuultu? Maupitilla majoitukset ei todellakaan ole halpoja, mutta sisältävät yleensä ruoat, koska eihän näillä motuilla mitään kauppoja tai ruokapaikkoja ole. Hinta tästä majoituksesta oli 6000CFP/henkilö/yö, mikä ei ole paha hinta, jos olet yksin liikkeellä, mutta kahdella ihmisellä puhutaan jo todella rajusta summasta (noin 100€/yö). Kyse on nyt siitä sitten, minkä arvon (siis rahallisen) päivittäiselle ruoalle antaa? Meille toimisi paljon paremmin, että majoitus olisi halvempi ja maksettaisiin itse ruoka-annoksista, koska syödään niin vähän. Tilanne on nyt hiukan koominen sen suhteen, että tänne ei haluta kalliita hotelleja rahastamaan, mutta rahastetaan sitten itse. Ei tämä nimittäin suoraan sanottuna mikään Hilton tämä mesta ole, vaikka hinta antaakin niin ymmärtää.

Katseltiin majoitukselle asettumisen jälkeen rannassa vielä upea auringonlasku, jonka jälkeen oli tarjolla ensimmäinen illallinen, sisältäen aivan tuoretta kalaa, riisiä, sashimia jne. Ei mitään valittamista, oikein hyvää oli. Yhtenä ruokalajina oli myös jotain, joka kammottavasti "tuoksui" joltain surströmmings -tyyliseltä jutulta ja aivan järkyttävä löyhkä kun purkin kannen avasi! Melkein oli lähdettävä ulos vetämään happea. Täällä tullaan nyt olemaan täysin sen varassa, mitä päivittäin merestä nousee, joten ainakin todella terveellistä ja lisäainevapaata ruokaa tulee koko viikon olemaan. Se vaan, että jos satut olemaan allerginen kalalle tai kookoksille, niin joudut kyllä ottamaan omat eväät mukaan. Kaikki ruoka sisältää nimittäin 100% varmasti jompaa kumpaa tai molempia.

Onneksi paikalla oli majoittumassa myös oikein mukava ranskalainen pariskunta, jotka osasivat englantia, joten heidän kanssa pystyttiin ruokapöydässä juttelemaan. He kertoivat, että asuvat nykyään Tahitin pääsaarella eivätkä missään nimessä aio palata Ranskaan, sillä siellä ei tällä hetkellä ole lapsiperheen kovin kiva olla. Kuulemma todella moni lapsiperhe haluaisikin siirtyä Ranskasta Tahitille ja suoranainen rynnistys on nyt käynnissä. Ranskalaisethan voi kohta laskea jonkinlaista sotatilaa pakeneviksi ihmisiksi, joten turvapaikka pitäisi kyllä aueta mistä tahansa? Eikö? Ikävä maalata piruja seinälle, mutta on vain ajan kysymys, milloin suomessakin jotain ikävää tapahtuu.

Ensimmäisen yön jälkeen kävi sen verran häiritsemään ajatus tämän majoituksen hinnasta, että pyydettiin aamulla koko lasku maksettavaksi - ja kyllä vain - lasku oli paljon suurempi kuin oli ajateltu! Eihän meillä ollut edes niin paljon käteistä mukana! Täällä Maupitilla ei ole automaatteja, joten nyt oli kyllä välittömästi hoidettava tämä asia kuntoon. Pienen selvittelyn jälkeen selvisi, että oltiin todellakin väärässä bungalowissa ja tämä halvempi vaihtoehto sijaitsikin meidän bungalowin edessä olevan rakennuksen yläkerrassa. Onneksi ei kuitenkaan jouduttu maksamaan ensimmäisestä yöstä kalliimpaa hintaa, sillä olihan tämä tavallaan heidänkin moka, kun ohjasivat meidät vaan suoraan vika kämppään sisään. Tällaisia juttuja ikävä kyllä tapahtuu kun ei ole yhteistä kieltä, mutta hyvässä "yhteisymmärryksessä" saatiin onneksi selvitettyä asia. Suosittelenkin Maupitilla selvittämään heti tullessa kaikki kulut, koska ei ole kovin hyvä juttu jos rahat loppuu kesken. Vai olisiko siinä sittenkin hyvä keino saada ujutettua itsensä "joutumaan" jäämään tänne tiskaamaan astioita??? Sain juuri idean...

Yläkerran majoitus oli onneksi ihan siisti, mutta tila oli täysin avoin, ilman minkäänlaista ovea, joten onneksi meillä oli oma hyttysverkko mukana. Aika mielipuolinen ajatus, että täällä voisi kukaan nukkua ilman hyttysverkkoa! Periaatteessa tämä oli melkein sama kuin olisi nukkunut riippumatossa ulkona, mutta kaikessa luonnollisuudessaan tavallaan ihan kivakin vaihtoehto. Kaikki luonnon äänet ympäröi aivan täydellisesti ja koska kukkojakaan ei täällä ollut lähettyvillä, niin mikäs tässä oli ollessa? Ainoastaan se, että hinta on melko raju.

Ensimmäisenä päivänä käveltiin koko saari päästä päähän, uitiin ja snorklailtiin sielumme kyllyydestä molemmilla puolilla motua ja tultiin siihen tulokseen, että olihan tämä todellinen paratiisi. Turhaan ei ole Maupitia kehuttu. Hyvät snorklauspaikat sijaitsi suoraan tässä majoituksen edustalla ja aamulla pystyi vetämään vaikka kalsarit jalassa suoraan sängystä veteen. Uskomatonta! Haita tässä edustalla oli kyllä jonkun verran pyörimässä ja Katja pelästyi melkoisesti kun kaloja vedessä tiiraillessaan sattui vilkaisemaan taakse ja iso hai kyttäsi samalla tavalla Katjan takana. Varmaan mietiskeli, että uskaltaisikohan tuosta puraista palan irti aamiaiseksi? Auringonlaskut käytiin aina katselemassa saaren kärjessä, jossa perheen poika kalasteli ja piti nuotiota yllä iltaisin. Myös koirat oli iltaisin meidän seurana täällä saaren päässä. Auringonlaskun jälkeen oli aina maistuva illallinen, jonka jälkeen käveltiin vielä hetki rannalla sulattelemassa ruokia tai makailtiin aurinkotuoleissa katselemassa tähtiä. Olipa todella rentoutunut olo lopettaa päivä näin, eikä paljon maailman huolet enää painaneet. Ei tippaakaan kiinnostanut kuulla tai nähdä mitään Euroopan kauhu-uutisia.

Yhtenä päivänä, aamupalan jälkeen, tuli aivan puskista ilmoitus, että hypätkää veneeseen, nyt lähdetään piknikille läheiselle motulle. Oltiin ihan äimän käkenä, että mitä, häh? Maksaako tämä jotain? Eihän meillä enää ollut käteistäkään paljon mitään jäljellä. Onneksi kuitenkin selvisi, että tähän majoituksen hintaan sisältyy myös jonkinlaisia ilmaisia retkiä ja se olisi ollut hyvä tietää etukäteen, sillä se tasoittaa tätä muuten hiukan kalliilta tuntuvaa hintaa. Koko majoituksen porukka lapsineen ja mummoineen tuli mukaan motulle, joka oli - jos jotenkin muka vielä mahdollista - vielä hienompi paikka kuin meidän motu. Mukaan pääsi myös pienin koirista, joka ollaan ehditty jo nimetä Mr. Mäyräksi. Tämä mäyrä on hauska veijari ja tulee usein jopa aurinkotuoliin makailemaan rannalle meidän kanssa. Kova vaan pureskelemaan terävillä hampaillaan. Majoituksen porukka kertoi, että täällä motuilla asiat on hyvin yksinkertaisia: jos ei tule kalaa, ei tule ruokaakaan. Täällä ei siis ole mikään vitsi jos joku espanjalainen kalastusalus tulee ja rohmuaa kaikki kalat vedestä. Laguunissa oleva aukkokin on Maupitilla niin pieni ja vaarallinen, että joskus voi mennä viikkoja ennen kuin huoltoalus pääsee tulemaan siitä sisään - ja nyt oli taas sopivasti sellaiset viikot juuri meneillään. Pelko siitä, etteikö tänään tulisi kalaa osoittautui kuitenkin onneksi aivan turhaksi ja perheen poika veteli kalaa laguunista siihen tahtiin, että nuotio voitiin laittaa välittömästi pystyyn. Ruoaksi oli riisiä kookosmaidossa, grillattua kalaa, sashimia (suoraan merestä), kookosleipää ja jopa muutama Hinano-olut. Ei voi valittaa ja tämähän oli yksi parhaita ruokia koko reissulla. Ihan rannan tuntumassa liiteli koko ajan isoja rauskuja, jotka eivät pelänneet ihmisiä tippaakaan, vaan tulivat aivan ympärille pyörimään vedessä syödessä. Todella mahtava päivä ja kiva yllätys, että tällainenkin homma kuului tähän pakettiin.

Seuraavat päivät elettiin kuin haaksirikkoutuneena autiolla saarella ja aamuisin oli ihan turha paitaa edes pukea päälle. Alkoi jo unohtumaan, mikä päivä mahtaa olla meneillään, mutta oliko sillä nyt enää väliäkään? Kai joku jossain vaiheessa sanoo, että häipykää täältä. Kiipeilin vain apinana palmuissa ja tehtiin perheen pikkupojan kanssa päivät pitkät hyppyjä laiturilta veteen. Tämä oli nyt sellaista Tahitia, mistä olin mielessäni aina unelmoinut. Kyllä tähän huolettomaan elämään voisi varmasti hyvinkin tottua. Ranskalainen pariskunta poistui viikonloppuna ja tilalle tuli mukava saksalainen pariskunta, joilla oli ikävä kyllä ihan samanlaista kerrottavaa kuin ranskalaisillakin: heidän kotikaupungissaan on myös meno käynyt kuulemma niin villiksi, että uutta-seelantia on suunniteltu tulevaisuuden "turvapaikaksi". Anteeksi nyt vaan, mutta jotenkin tulee tunne, ettei Eurooppa enää huolehdi yhtään ihmisten turvallisuudesta. Jutellessa selvisi, että saksalaiset olivat käyneet ihan samat kohteet ja majoitukset Tahitilla kuin mekin ja olivat lähdössä täältä vielä samalla koneella Papeeteen ja sieltä seuraavana aamuna samalla koneella Aucklandiinkin. Aika hauska sattuma.

Viikonloppuna otettiin venekyyti Maupitin pääsaarelle, jossa suunnitelmana oli tempaista päivän aikana koko saari ympäri. Tarjolla olisi ollut myös polkupyöriä, mutta hinta oli sitä luokkaa, että päätettiin suosiolla kävellä. Kauhukseni huomasin matkalla, että unohdin jälleen dazzerin majoitukselle ja jotenkin aavistin, että nyt tuli tehtyä paha moka. Onneksi en vielä tiennyt, kuinka paha moka se lopulta olikaan. Siitä hiukan myöhemmin lisää...

Aloitettiin kävelemällä satamasta kylän läpi kohti pohjoista, päätyen lopulta Terei'an-rannalle, jonne oli satamasta arviolta noin 5 kilometriä matkaa. Nyt on kyllä sanottava, että tämä oli ehdottomasti yksi upeimpia rantoja, mitä olen ikinä eläissäni nähnyt ja pesee kaikki muut Tahitin rannat mennen tullen. Wau! Eikä ole mitään ökyhotelleja tässä rannalla vaan tyhjää tilaa, missä mellastaa. Rannan tuntumassa oli myös pieni kiska, josta sai hyvin kohtuuhintaisia ruoka-annoksia ja otettiinkin heti lounaaksi annos paistettua kalaa ja ranskalaisia (siis perunoita). Lounaan jälkeen päätettiin kävellä toisella puolella näkyvälle motulle, jonne on kahlaamalla matkaa noin 700 metriä. Puolessa välissä kahlatessa oli sellainen tunne kuin olisi ollut unessa, paitsi etten edes unissanikaan pysty kuvittelemaan tällaista paikkaa. Seyshelleillä tuli kerran samanlainen paikka vastaan, jossa joutui koko ajan miettimään, että onko enää hereilläkään? Jos Maupitille joskus uudestaan pääsen, niin haluan ehdottomasti majoituksen täältä Terei'an rannan lähettyviltä!

Pyörittiin vain hetkinen Auiran-motulla, jonka jälkeen aloitettiinkin jo paluumatka takaisin Terei'alle. Tässä hyvinkin toteutui nyt sanonta: Tärkeintä ei ole päämäärää, vaan matka. Kannattaa ehdottomasti kävellä tänne puoliväliin ja tulla näkemään, miten upealla pallolla tässä oikein eletään. Terei'an rannalla uitiin vielä hetkinen ja aivan yhtäkkiä jostain ilmestyi hyvin ruma, arpinen ja häijyn näköinen koira meidän seuraksi veteen. Tällä koiralla oli selvästi jotain taistelukoiraperimää, joten ei kiinnostanut siihen enempää tuttavuutta tehdä, mutta koska hän ei meitä sen enempää ahdistellut, niin ei lähdetty poiskaan hätistelemään. Karmea moka.

Murha Maupitilla

Kun oltiin lähdössä kävelemään rannalta poispäin kohti satamaa, niin eiköhän tämä kirppusäkki juokse meidän perään ja lähde seuraamaan. Joku haju meissä täytyi taas olla. Yritettiin kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) keinot, millä saataisiin tämä koira karistettua meidän kannoilta, mutta mikään ei auttanut! Jos pysähdyttiin, niin koira jäi odottamaan ja muutaman kerran yritettiin hämätä kävelemällä ensin risteyksen ohi ja sitten nopeasti toiseen suuntaan, mutta ihan turhaa. Koira vaan sitkeästi seurasi meitä. Ja sitten tapahtuikin todella kauheita! Oltiin kävelemässä mäkeä alas, kun aivan yhtäkkiä tämä Baskervillen hirviö meidän takana sai aivan järkyttävän raivokohtauksen, syöksyi täysillä pusikkoon ja kylmästi murhasi pahaa aavistamattoman kissan. Siinä vaiheessa kun tajuttiin tilanne, ei enää mitään ollut tehtävissä! Jos olisi ollut Dazzeri mukana, niin olisin ehkä saattanut ehtiä jotain tekemään. Tätä murhaa Maupitilla ei tarvinut sen enempää selvitellä, syyllinen oli selvillä ja rangaistus olisi pitänyt laittaa täytäntöön välittömästi. Kissaihmisenä olin totaalisen järkyttynyt, kuvoittunut, päässä pyöri ja hetken aikaa näin niin punaista, että olin lähellä halkaista tämän koiran kallon välittömästi kookoksella. Minun ystäviä ei aleta tuosta vaan huvikseen teurastamaan! Toki ajoittain tekisi mieli jonkun ihmisenkin kallo halkaista kookoksella, mutta eihän sitä tietenkään tule tehtyä - joten tämäkin murhanhimoinen mulkero sai siis jatkaa terrorisointiaan. Tällainen koira pitäisi ehdottomasti lopettaa, sillä seuraavaksi se käy vielä jonkun lapsen kimppuun. Suutuin niin paljon tästä tapauksesta, että päätin siltä seisomalta pyyhkiä koirien kanssa tehdyllä sopimuksella, koskien koiralihan syöntiä, hanuria. Tästä lähin syön koiralihaa ihan siinä, missä muitakin lihoja. Ei kun kebabbi pyörimään! No tuskinpa tulee oikeasti syötyä, mutta mitään sopimusteknistä estettä ei enää ole.

Useammasta, varoituksena ohi pommitetusta kivestä huolimatta murhaajakoira seurasi edelleen meitä, kunnes juuri ennen laituria tuli yhtäkkiä iso lauma muita koiria, jotka piirittivät tämän häirikön. Ajattelin, että nyt tulee murhaajalle opetus, mutta tämä mielipuoli hyökkäsi välittömästi valtavalla raivolla kaikkien koirien kimppuun ja taisteli itsensä tästäkin tilanteesta. Ei haluttu jäädä keskelle taistelutannerta, joten juostiin täysillä laiturille, hirveän haukkumisen kaikuessa taustalla. Vene tuli onneksi juuri sopivasti laiturille meitä hakemaan ja kuinka ollakaan samainen koira oli jo selvinnyt voittajana vastapäiselle laiturille ja tuijotti meidän nousua veneeseen, seurasi aivan laiturin päähän ja näytti, jopa että on tulossa veteenkin vielä seuraamaan. Olin täysin ahdistunut ja kauhuissani tästä koirasta ja koko seuraavan yön näin painajaisia, että se ui tänne meidän saarelle ja tappaa kaikki tämän majoituksen kiltit koirat. Teki mieli hakea Mr. Mäyrä ylös turvaan. Tämä oli kyllä aivan hirvittävä tapaus ja jää varmasti ikuisiksi ajoiksi kalvamaan mieltä. Periaatteessa meidän takia katti menetti henkensä ja tämä ei taatusti hyvää karmaa meille ollenkaan.

Loput päivät Maupitilla elettiin vain rauhassa meidän "omalla motulla", syötiin tuoretta kalaa ja nautittiin viimeisistä lämpimistä päivistä vähään aikaan. Muutaman kerran nähtiin, kuinka joku yksityinen suihkukone veteli syöksyjä tässä yläpuolella ja laskeutui sitten horisontissa siintävälle Bora Boralle. Varmasti joku Hollywoodin julkkis tai miljonääri siellä tuijotteli alas, että kunpa olisin tuolla. Otan osaa, mutta painukaa vaan takaisin Bora Boralle mätänemään.

Nyt alkaa ikävä kyllä olla sellainen juttu, että kamat on pakattu valmiiksi huomista lähtöä varten ja Maupiti on painumassa jonnekin muistojen sotkuisiin lokeroihin. Huominen aamupäivä on vielä aikaa, joten otetaan vielä kaikki irti, mitä maupitista lähtee...